Eilen kielikurssilla kiinalaisten kaksostyttöjen kanssa tulevaisuudensuunnitelmista jutellessamme totuus iski vasten kasvoja. 

”Aloitan syksyllä journalistiikan opinnot yliopistossa”
”Ai täällä Brysselissä?”
”Ei, Suomessa” 
”Aiotko siis muuttaa pois Belgiasta?” 
”Joo, suunnilleen kolmen viikon kuluttua” 
”Mihin aiot sitten mennä?” 
”Kotiin. Oikeaan kotiin.” 
”Etkä enää aio palata Belgiaan?”
”En usko.”

Lähtiessäni olisi ehkä pitänyt huikata tavanomaisten au revoirien sijasta adieu. Tytöille tämä oli viimeinen kielikurssikerta, omani jatkuvat hamaan loppuun saakka (tälle kielikurssituskallle voisi muuten omistaa postauksen tai kaksikin…). 

Otin tutun ratikan kotiin, kävelin pysäkiltä kotiin sen saman matkan, jota olen viimeisen puolen vuoden ajan tallannut – yleensä enemmän tai vähemmän laput silmillä: milloin on ollut kiire kotiin rankkasadetta pakoon, milloin taas tiivis pimeys ja koleus on ahdistanut niin, että kadut ovat tuntuneet tukahduttavan kapeilta ja niitä reunustavat talotkin uhkaavilta. 

Eilen kaikki näytti erilaiselta. Kesäyö oli vasta valmistelemassa tuloaan, ja lämmin ilmamassa oli jäänyt päivän jäljiltä vielä leijumaan paikoilleen.  Pysähdyin myhäilemään itsekseni sitä, kuinka huomaamatta näistä kaduista ja poluista, täällä noin 2053 kilometrin päässä kotoa, on tullut niin tuttuja, että niitä talsiessaan ei tarvitse edes ajatella, mihin on menossa ja mistä tulossa. Jalat vievät perille, oli sitten kuinka ajatuksissaan tahansa. 

Välillä tosin kannattaisi nostaa katse niistä kengänkärjistä ja katsella ympärilleen. Oikeastaan täällä on aika kaunista.