Aamuja on kahdenlaisia. Jos olisi niin sanottu lapsiviikko, olisin herännyt kuuden pintaan valmistamaan Nidalle ja Noelille aamupalaa ja suorittamaan aamutoimia ennen päiväkotiin ja kouluun lähtöä. Tällaisena aamuna kömpisin ehkä vielä takaisin peiton alle muiden lähdettyä ovesta ulos ja jatkaisin unia Onnin määrittelemän ajan verran. Tai sitten sellaisena viikkona kun täällä olisi vain Onni, heräisin kiireettömänä pinnasängystä kuuluvaan tuttuun tuhisemiseen ja kuuntelisin tuttipullon ahneaa syömiskonserttia. Tämän jälkeen makaisin höpöttämässä Onnille, joka näyttäisi niin pieneltä parisängyssä ja räpsisin samalla hymykuvia ja höpöttelyvideoita, joita puhelimestani löytyisi ennestäänkin jo miljoonia. Mutta mikäs siinä, kun ei niiden katseluun kyllästy.

Tuossa istuisin tukka pystyssä hörppimässä tummapaahtoista kahvia, syömässä joko voileipää tai puuroa aamutaivasta toisella silmällä tiiraillen. Onni olisi joko sitterissä pöydän päällä, tai vetämässä itsekseen aamujumppaa leikkimatolla. Kone auki, somet, blogit ja uutiset tutusti läpikäyntiä odottamassa. Fiiliksestä riippuen soittaisin musiikkia heti aamusta, tai vastakohtana kotona olisi mukavan hiljaista. Hiljaisuuden rikkoisi kuitenkin oma järjetön vauvahöpöttely, siis se, jossa ei ole päätä eikä häntää, mutta josta se ihana pieni ilopilleri nauttisi kuitenkin täysin rinnoin (ja jos meillä olisi valvontakamera, näyttäisin siinä täydelliseltä idiootilta..).

Aamupalan syötyäni tiskit ja likaiset vaatteet saisivat koneellisen käsittelyn. Niinä päivinä, kun ei olisi suunnitelmia päiväksi ja siivousfiilis löytyisi heti aamusta, imuri voisi heilua ja pölyt saada kyytiä. Toisina päivinä kuitenkin keksisin paljon muitakin kivoja juttuja tehtäväksi, heiluttelisin leluja Onnin nenän edessä, saisin pojan nauramaan jatkamalla vauvahöpöttelyä. Hengailisin sillä tavalla, miten nyt yleensä parikuisen vauvan kanssa hengaillaan.

Onnin vedellessä päiväunia muutamassa erässä pitkin aamua olisi sitä kuuluisaa omaa aikaa, jonka käyttäisin käyden suihkussa, taikomalla hulvattomasta hiuspehkosta hillitymmän ja piirtämällä itselleni naaman. Aamun vaihtuessa päiväksi huomaisin aamun olleen jälleen aika samanlainen, kuin muinakin aamuina. Aamu, jolloin en varsinaisesti olisi tehnyt mitään, mutta kuitenkin paljon niiden arkisten rutiinien toistuessa tutulla tavalla. 

—

On yllättävän vaikeaa vastata kysymykseen Mitä sä yleensä teet päiväsaikaan kotona?. No, aamuisin ainakin tätä. Loppupäivä menee suunnitelmista riippuen liikenteessä, tai sitten tämän saman linjan jatkuessa. Mutta aamuista ainakin osaan nyt vastata, että Ihan sitä tavallista.