Extempore-Tukholma

blog1.jpeg

Extempore-jutut on sellainen asia, joka valitettavasti jäi pois elämästäni sinä päivänä kun siirryin omaisuuteni kanssa Bratislavasta Tallinnaan. Tallinnan asumiskulut verrattuna palkkatasoon ovat niin korkeat, että rahaa ulkomaan reissuihin, saatika ihan Vironsisäisiin reissuihin ei jää senttiäkään yli. Viimeiset kaksi vuotta olen elänyt koko ajan enemmän ja enemmän velaksi. Toinen vaihtoehto on kuihtua pois aina kuun lopussa kun ruokaan ei yksinkertaisesti ole enää rahaa jäljellä. Se niistä extempore-reissuista, joihin olin Slovakiassa tottunut: siellä kun pääsi autolla hurauttamalla tutustumaan naapurimaihin tai kauemmaskin, eikä reissu näkynyt jälkeenpäin kukkarossa. 

blog2.jpg.jpeg

En siis pysty tarpeeksi kuvailemaan sitä onnea kun minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä firman piikkiin Tukholmaan päiväreissulle. Kaupunkiin, jota vastapäätä vartuin ja jonka satamassa on tullut lilluttua kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja, mutta jossa en ole silti koskaan tullut käyneeksi. Ja tämä mahdollisuus tuli siis päivän varoitusajalla aamulla klo 6, ”Lähdetkö reissuseuraksi maanantaiksi Tukholmaan?” johon vastasin noin kahden sekunnin viiveellä ”I’m in!”. Työpäivä ja kaikki, mutta hei, ei mitään mihin maailma kaatuisi.

Laiva Tallinnasta lähti kuudelta illalla ja menomatkalle sattui sitten sellainen myrsky, että edes tällainen hurjapää ei siitä aallolta toiselle rysähtelystä nauttinut. Yleensä olen sitä iloisempi, mitä enemmän paatti pomppii, mutta tällä kertaa kuulosti ja tuntui siltä, että jos laivan pohja ei kohta repeä, niin sitten on maailmankirjat sekaisin.

blog3.jpeg

Ja niin ne maailmankirjat sitten olivat sekaisin ja me pääsimme ehjin (ja kuivin) nahoin määränpäähän. Heti ensimmäiseksi piti hoitaa pari bisnesjuttua ja loppujen lopuksi meillä ei ollut sen suurempaa agendaa päivälle. Käytiin vähän shoppaamassa, mutta suurin osa ajasta oli vietettävä ulkona, sillä keli Tukholmassa oli kesäisempi kuin Tallinnassa koko tänä kesänä.

Itse asiassa en tainnut tuon päiväreissun aikana nähdä yhtäkään Tukholman kuuluisimmista nähtävyyksistä, tai jos näin, niin en vain tajunnut. Mutta ei se mitään! Tämä maanantainen irtiotto oli juuri sitä, mitä olen jo kaksi vuotta kaivannut ja tuli erinomaiseen saumaan. Jopa matkaseurani huomasi kuinka eri ihminen olin tuon pari päivää, kun pääsin hetkeksi irti arjesta.

Leijun tässä edelleen pienessä happy-kuplassa. Onneksi Tallinnaan palatessamme paistoi aurinko, niin takaisin paluu ei tuntunut ihan niin kurjalta kuin olisi voinut. Siitä huolimatta siinä vaiheessa kun Tallinna erottui jo horisontissa harkitsin vakavasti pelastusveneen pöllimistä ja soutamista takaisin suuntaan, josta olimme tulossa.

blog4.jpeg

suhteet oma-elama matkat

My Tattoo Story

Samoin kuin monella muulla elämän osa-alueella, olen tatuointien kanssa erittäin ”tarkoituksellinen”. En edes harkitsisi tatuoinnin ottamista ihan vain siksi, että ihollani olisi jokin kuvio, jolla ei ole mitään kummempaa tarkoitusta/merkitystä. 

Teini-ikäisenä sain päähäni, että haluan tatuoinnin, johon sisältyisi siihenastinen elämäntarinani. Olen kuitenkin aina tiennyt, että kahta tatuointia enempää en halua, tykkään kropastani ilman sen suurempia kuviointeja, joten niiden maksimissaan kahden piti olla sellaisia, joita äitini sanoin ”jaksan katsoa loppuelämäni kyllästymättä”. Ei itse asiassa ihan helppo juttu minulle, olen kova tyttö kyllästymään asioihin ruoasta ihmissuhteisiin. 

Sen verran äiti onnistui minua aivopesemään, että päätin, että ensimmäinen tatuointi tulisi oikeaan olkapäähän, jolloin välttäisin mahdollisen nopean kyllästymisen. Myös tarina, jota halusi kuvan heijastavan oli selvä: Ruma ankanpoikanen. En pitänyt sadusta lainkaan pienenä, se oli niin epäreilu ja surullinen, vaikka onnellisesti päättyikin. Mutta kaksikymppisenä tajusin, että sehän oli juuri minun tarinani;

blog4.jpeg.jpeg.jpg 

En ollut kaunis lapsi. Vauvana olin kalju reippaasti yli vuoden ikäiseksi ja hörökorvani olivat melkein koko pääni kokoiset, joista olin hyvin tietoinen myös koko peruskoulun läpi. Teini-ikäisenä itseinho leimahti aivan uusiin sfääreihin, jopa niin pahaksi, että pitäessäni itseäni liian lihavana (jota en ole koskaan ollut) menin niin pitkälle, että teippasin jeesusteipillä ”kahvat” lantiolta kasaan, jotta kireän paidan alta ei mikään kohta hyllyisi. 

Lisäksi olen aina ollut pienimuotoinen kummajainen, koska pienessä maalaislähiössä en suostunut sopeutumaan siihen samaan laatikkoon muiden kanssa. Minulla oli aina oma mielipiteeni, vaikka se ei olisi ollut sama kuin muilla. Oli myös oma tyyli (siis täysin oma tyyli! :D) ja lempiaineeni oli englanti, vaikka ystäväkirjoissa kaikki muut kirjasivat sen inhokkiaineekseen. Nuoren naisen matka aikuisuuteen ei ole helppo. 

blog5.jpeg.jpg

Onnekseni olen temperamentiltani melko italialainen: tuli vastaan päivä kun en enää jaksanut velloa itseinhossa, vaan päätin tehdä asialle jotain. Olin jo monta vuotta harrastanut tanssia, mutta nyt päätin keskittyä lajiin ihan tosissani. Kävin jazz-tanssitreeneissä parhaimmillaan kuusi kertaa viikossa ja treenasin omatoimisesti kotonakin, kävin pitkillä lenkeillä ja tein joka ikinen päivä monen vuoden ajan 100 vatsalihasliikettä. Vaikka kroppa muokkautui lihaskasvun vuoksi, niin samalla se myös naisistui ihan luonnostaan. Muistan vieläkin sen tunteen kun päivä kerrallaan pystyin katsomaan peiliin entistä paremmin mielin ja lopulta pystyin oikeasti sanomaan itselleni rehellisesti, minä olen täydellinen juuri tällaisena. 

Tatiuoinnin tarina oli siis selkeä, mutta ankanpoikasen kuva olkapäässä ei tuntunut hyvältä idealta. Eräs kesä sitten makoilin mökin terassilla ottamassa aurinkoa, kun neitoperhonen laskeutui mahalleni. Tuijotin sitä siinä muutaman sekunnin ja se oli sillä selvä: madoista tulee loppujen lopuksi noinkin kauniita ja ne oppivat lentämäänkin, täydellinen metafora itselleni, joka pienestä asti tiesin, että en tule jäämään Suomeen.  Joten perhonen siitä tuli! Ja se on vieläkin minulle erittäin merkityksellinen ja hyvää mieltä tuova kuva. Vahvan ja merkityksellisen tarinan vuoksi en varmasti pystyisi koskaan kyllästymään siihen, toisin kuin äitini pelkäsi. 

Nyt minulla on vähän toispuolinen olo, joten tasapainon vuoksi haluaisin vasempaan nilkkaan vielä tatuoinnin. Senkin idea on ollut tiedossa jo vuosia ja itse asiassa siitä on piirroskin jo valmiina, mutta idea ei ole vielä edennyt tatuoijalle asti. Joku päivä vielä 🙂

blog6.jpeg.jpg

muoti trendit iho