Top End – kansallispuistoja ja krokoövereitä

No delaysin Anna kirjoitti hyvin siitä, kuinka reissatessa sosiaalisella elämällä on tapana rajoittaa ja viivästyttää bloggaamista, sillä yksin matkustava on todellisuudessa harvoin aivan yksin, ja kuinka on vaikea kirjoittaa kun oikean maailman (ei siis somen) aiheuttamia keskeytyksiä tulee jatkuvasti. Itsekin preferoin reissun in real life -kohtaamisia bloggaamisen sijaan. Voisiko olla tylsempää kuin sanoa uudelle reissukaverille, etten voi nyt hengailla tai jutella, koska mun pitää kirjoittaa blogia? Juu ei. Nyt mulla on kuitenkin hetki aikaa, koska tämän hetkinen reissukaverini lähti lasilliselle, joten jatketaan.

[Edit: Ei jatkettukaan, koska moni muukin hostellityyppi haluaa käyttää wifiä lauantaina klo 21-22 ja julkaisu kaatui taas teknisiin ongelmiin. Jatkettiin siis seuraavana aamuna, heräsinhän iloisesti jonkun saksalaisen skypetykseen kello 6.]

[Edit 2: Halusin lisätä lisää kuvia tähän postaukseen, mutta netti on tämänkin julkaisun aikana pätkinyt useamman kerran, enkä halua myöhästyä hostellin check-outeista ja seuraavan check-inista… bloggaus ei todellakaan ole niin helppoa ja nopeaa kuin luulisi!]

Pääsiäiseni sujui pohjoisterritoriossa hyvin turistimaisissa merkeissä. Pitkäperjantaina ihailin suunnattomia termiittipesiä ja vesiputouksia, ja pääsin uimaan vesiputousten alla. Litchfeld oli täynnä turisteja pääsiäisloman takia, muttei kuitenkaan liian tukossa.

Bongasimme Litchfeldissa muun muassa tähän mennessä hervottomimman kokoisia termiittipesiä…

 

vaikuttavia vesiputouksia… (valitettavasti kuvan wangi fallsissa ei voinut uida krokotiilivaaran takia)

…frilled-neck lizardin eli kuvassa näkyvän puuhun maastoutuneen liskon, joka puolustautuu levittämällä kaulurinsa (roikkuu kuvassa)

Päivän kohokohta oli krokojokiristeily (mikä sana!) aamutuimaan. Yksi kroko odottikin meitä jo rannassa, onneksi kävelimme ramppia pitkin paattiin….

Sullouduimme tosiaan aamukahdeksalta Adelaide Riverille pikkupaattiin, jota luotsasi avojaloin kulkeva, pitkäpartainen ja hieman nuuskamuikkumainen bushman-opas, joka tiesi krokotiileista kaiken ja oli ollut niiden kanssa tekemisissä koko elämänsä. Opasmies tunnisti krokotiilit, tiesi niiden nimet ja äänteli niille jollain ihmekielellä. Opas kertoi muun muassa, että krokotiilit ovat hyvin tarkkoja reviiristään ja saattavat joskus luulla veneitä toisiksi krokotiileiksi. Krokotiilit ottavat joskus yhteen keskenään, erityisesti jos toinen kroko eksyy toisen alueelle, ja saattavat repiä toistensa raajoja irti. Saimme todistaa kahden alfauroksen kohtaamisen, mutta onneksi toinen krokoista päätti poistua diskreetisti väärältä reviiriltä omaan kotipesäänsä, ja tappeluilta vältyttiin.

Oli hieman kuumottavaa olla pikkuveneessä, kun krokotiilit tulivat todella lähelle, tai saattoivat olla paatin alla. Ensin uskalsin katsoa krokoja vain kameran linssin läpi koska eläimet olivat niin lähellä. Välillä krokotiilit tuhahtelivat kuin hevoset, mikä oli todella hämmentävän kuuloista. Pian totuin krokoihin, aloin pitää niitä varsin lumoavina ja olisin jopa halunnut silittää niitä – ehkä hyvä että turisteja muistutetaan pitämään kädet paatin sisällä? Opas muistutti, etteivät krokotiilit tee mitään, jos niiden alueelle ei eksy. Luonto yrittää korjata asioita jotka eivät luontoon kuulu, ja krokotiileihin kuuluu suhtautua kunnioituksella. Kannattaa siis ottaa krokovaroitukset vakavasti, koska krokot ovat maastoutumisen mestareita ja näennäisestä kömpelyydestään huolimatta yllättävän nopeita. Australian saltwater-krokot ovat olleet suojeltuja vuodesta 1971.

Seuraavana päivänä lähdin toiselle kansallispuistoreissulle todennäköisesti Top Endin kuuluisimpaan kansallispuistoon, Kakaduun. Olin buukannut kansallispuistoretket hostellikatuni matkatoimistosta, ja reissut myi mulle juuri Darwiniin muuttanut, myöskin milläpä muulla kuin WH-visalla oleva kanadalainen backpacker, joka ei ollut vielä ihan kartalla reissujen ohjelmasta. Olin siis yllättynyt, kun Kakadun reissuunkin kuului hyppäävien krokojen risteily, ja sain kokea krokocruisen uudestaan. No, krokojahan ei voi nähdä liikaa, joten mikä ettei! Ennen krokoja sain myös pidellä pythonia. Taas.Tällä kertaa käärme oli hieman pienempi kuin duunin pikkujouluissa.

Tämän kertainen krokoristeily tehtiin kaksikerroksisella paatilla mikrofoniselostuksen ja loppumusiikin kanssa, ja oli vähän sirkusfiilis. Krokot olivat huomattavasti kauempana. Krokojen hypyt näki ehkä paremmin, eikä niillä ollut aina hirveästi ruokahalua, mikä turhautti mikkiselostajaa. En jaksanut keskittyä krokojen kuvaamiseen samalla tavalla ja jäi vähän ristiriitainen fiilis. Ei jaksanut kaikkia matkustajiakaan kiinnostaa samalla tavalla kuin pikkupaatissa, jossa osa jengistä oli oikeasti hieman peloissaan.

Ihailimme matkan varrella vesipuhveleita, ja niiden selässä olevia, puhveleita ilmeisesti puhdistavia valkoisia lintuja. Näimme myös pari wallabia, ja myöhemmin vaikuttavan kotkan.

Kakadussa turistiporukkamme oli mukavan pieni, ja meitä oli yhteensä seitsemän reissaajaa. Oppaamme oli vegetaristi, joka oli todella innoissaan kuullessaan mun vegeydestä ja siitä, että voi kerrankin panostaa vegeruokaan, kun joku muukin on syömässä herkkutofua. Mä taas olin helpottunut siitä, ettei tarvinnut kuulla taas samoja liha/ribs/pekoni/makkara- ja mitä sä oikein syöt -juttuja. Opas innostui vielä enemmän, kun kuuli mun olevan Suomesta, koska hänen tyttöystävänsä oli suomalainen. Mikä sattuma! Ryhmäämme kuului myös kaksi hauskaa irlantilaiskaverusta Brisbanesta, jotka olivat aikoinaan tulleet WH-viisumilla Ausseihin ja sittemmin saaneet sponsoriviisumit insinöörihommiin. Jatkoin ranskalaistytön ja irlantilaisten kanssa hengailua vielä reissun jälkeen Darwinissa, jossa menimme pubikierrokselle. Sain samalla oppitunnin Bloody Sundaysta ja oman syntymäpäiväni, 12.heinäkuuta merkityksestä Pohjois-Irlannissa. Hengattiin irkkujen kanssa vielä seuraavana päivänä Darwinin Waterfront Lagoonissa. Enpä ole hengannut irlantilaisten kanssa ja puhunut heidän maansa historiasta Irlannissa, mutta miksen hengaisi heidän kanssaan irkkupubissa Australiassa. Näimme myös seuraavana iltana oppaamme, jonka kanssa katsoimme auringonlaskua Casuarina Beachilla. Hauskaa, ettei oppaalla ollut kiire päästä eroon taas yhdestä turistiporukasta. Satunnaiset kohtaamiset ja muilta kansallisuuksilta oppimiset, matkailun suola! Ranskalaistyttö jatkoi matkaa Alice Springsiin (ks. ed. ”tämän hetkinen reissukaveri”), joten mun ei ole tarvinnut kauaa täällä yksin hengailla, kun sain jo seuraa. Ai niin, tour-porukkaan kuului myös kolme herttaista kiinalaistyttöä, jotka hengasivat enimmäkseen keskenään, varoivat ruskettumista ja aurinkoa kaikin keinoin ja näennäisestä pidättyväisyydestään huolimatta popittivat autossa Beyoncea ja gangstaräppiä. Yksi tytöistä aloitti aamunsa ja lounastaukonsa Gordon’s Gin&Tonic-tölkillä. Hieman hämmentävää, mutta kukin tyylillään.

Kakadussa oli ihanan rauhallista ja rentouttavaa. Uimme taas vesiputousten alla, patikoimme upeissa maisemissa ja sain vihdoin nähdä aboriginaalien luolamaalauksia. Haluan kirjoittaa Kakadun maalauksista ja aboriginaaleista pidemmän postauksen myöhemmin, koska tämä aihe sekä valkoisten ja aboriginaalien keskeiset jännitteet ja suhtautuminen toisiinsa edelleen mietityttää, ihmetyttää ja joskus ahdistaa mua. Avaudun tästä siis myöhemmin.

Krokojen bongaus ei loppunut, sillä tsekkasimme ranskattaren eli true krokotiilifanin kanssa myös Darwinin keskustassa, bilekadun ytimessä sijaitsevan Crocosaurus Coven. Lyhyesti sanottuna kyseessä oli matelijoihin, kilpikonniin ja krokotiileihin erikoistunut eläintarha. Olipa siellä muutama jäätävän kokoinen kala (ei kuitenkaan valashai) ja rauskukin. Sain pidellä kolmatta kertaa käärmettä, joka oli edellisiin verrattuna varsin säälittävän kokoinen, mutta sitäkin söpömpi.

Luonnossa olevien krokotiilien keskimääräinen elinajan odote ei päätä huimannut, mutta Crocosaurus Coven vanhin kroko oli 90-vuotias. Krokot olivatkin aikamoisia mötköjä. Innokkaimmat krokofanit saivat ihailla krokoja lähietäisyydeltä Cage of Deathista eli krokoaltaaseen upotetusta vesitankista, mikä näytti yläpuolelta hieman tylsältä, mutta alemmista kerroksista lasin takaa katsottuna ihan siistiltä ja pelottavaltakin. Krokot eivät jaksaneet piitata vesitankin ihmisistä, eivätkä aina edes pakkosyötetyistä lihanpaloista, mutta loppujen lopuksi lihanpalat tekivät kauppansa. Crocosaurus Cove oli täynnä kiinnostavaa tietoa krokotiileista, pikkukrokot olivat söpöjä ja yhtä pikkukrokoa sai myös pääsylipun hinnalla pitää sylissä (toim. huom, krokon suu oli teipattu). Valitettavasti pikkukrokon pitely oli lähinnä stressaava ja ärsyttävä kokemus, koska levoton valokuvaaja räpsi kuvia ja maanitteli typeriin poseerauksiin koko ajan. Krokotiilin rauhalliselle silittämiselle ei jäänyt aikaa, koska seuraava turisti odotti liukuhihnalla vuoroaan. Krokoja ojennettiin myös alle kouluikäisten lasten pideltäväksi, ja yksi lapsi pamautti krokon kovakouraisesti maahan. Jos lapsi on sen ikäinen, ettei todennäköisesti osaa lähestyä kissaa tai koiraa oikein, miksi antaa lapsen rääkättäväksi eläinparka, joka todennäköisesti ei pidä silittämisestä ylipäätään? Hieman arveluttavaa toimintaa.

Oli hienoa ihailla krokoja lasin takaa lähietäisyydeltä, nähdä niiden mahtavat ruumiit, sulavat uintiliikkeet ja vahvat hännät kunnolla. Mitä massiivisia ja upeita dinosaurusten serkkuja! Kuitenkin mieleen jäänyt fiilis Crocosaurus Covesta oli ristiriitainen ja sain taas morkkiksen. Vankeudessa elävät krokotiilit ehkä elävät luonnossa pulikoivia lajitovereitaan pidempään, mutta kuinka hyvää elämä voi olla pienessä tankissa, tai pikkukrokojen elämä typerien turistien käpelöitävänä? Krokotiilieläintarhan ylläpitäminen kaupungin ydinkeskustassa, vastapäätä irkkubaaria ei vaan ole eettistä, sanoohan sen jo järkikin. On ihan toista nähdä krokotiili, delfiiini tai valashai sen omassa luonnollisessa elinympäristössä kuin lojumassa altaassa. Ei näin, reppureissaaja, ei näin.

En olisi ensin halunnut palata takaisin Kakadun helmasta Darwiniin, mutta hyvän tour-porukan seura, hyvä AirBnB-kokemus ja jutut siitä, kuinka kaupunki herää eloon lähestyvällä dry seasonilla saivat mut kääntämään kelkkani täysin Darwinin suhteen. Aloin jo miettiä, että Darwiniin olisi voinut jäädä vielä kuukaudeksi tai pariksi tienaamaan rahaa hanttihommissa, ystävystyä paremmin AirBnB-daamin kanssa joka tiesi kaiken Darwinin tapahtumista ja kulttuurielämästä, tutustua matkatoimiston kanadalaiseen tai bilehostellin kahta duunia paiskivaan saksalaiseen dormikaveriin, joka eli sipseillä ja muroilla mutta näytti silti huippumallilta (pitäisiköhän munkin kokeilla tuota dieettiä?), hengata hassun Kakadu-hippioppaan kanssa… Darwinissa olisi siis voinut olla hauskaa ja sinne olisi voinut rakentaa uuden sosiaalisen elämän hetkeksi. Ehkä. Mutta matkan täytyi jatkua ja niin se jatkui tänne Alice Springsiin. Tätäkin citya kuvailtiin mulle täysin kuolleeksi ja tylsäksi tuppukyläksi, jossa ei varmasti riitä viikoksi mitään tekemistä. Kuinka ollakaan, sain nämäkin ennakkovaroitukset heittää romukoppaan, kun tänne saavuin. Yllättäviä kohtaamisia on täälläkin piisannut. Mitä tästä opimme – älä usko ihmisten juttuja minkään paikan/asian tylsyydestä koskaan ikinä, ennen kuin olet hommannut empiiristä kokemusta asiasta.

Pankkitilini saldo näyttää järkyttävältä näiden huolettomien kahden kuukauden jälkeen, vaikka olen kovasti kuvitellut olevani järkevä rahankäyttäjä. Andando-bloggari kirjoitti Seikkailijattaret-ryhmään, että yrittää jatkossa vältellä reissaamasta kalliisiin länsimaihin, kuten Ausseihin, jossa budjetti helposti viisinkertaistuu. Tällä hetkellä mustakin tuntuu siltä, että seuraava pidempi reissu saa luvan kohdistua maahan, jossa on halvempaa kuin kotona, niin että on varaa nähdä ja tehdä asioita. Yritän luottaa siihen, että saan talouden kuntoon Suomessa ja massia tulee ovista ja ikkunoista (yeah right). Loppureissu olkoon 50 shades of tunaa ja joka dollarin syynäämistä. Mutta kerran elämässä -reissut on vain… kerran elämässä, right?