Ladataan...
no delays

En todellakaan aikonut pitää blogista näin pitkää taukoa, vaan oon joka ikinen kuukausi yrittänyt päivittää kuulumisiani. Halusin kirjoittaa, miltä elämä Suomessa vaikutti palattuani Australiasta. ”Yksi kuukausi Suomessa – tältä se tuntuu”. Mutta sitten yksi kuukausi muuttui kahdeksi, sitten kolmeksi, neljäksi, ja kohta huomaan, etten enää voi uusia toukokuussa lainaamiani kirjaston kirjoja, koska olen olen uusinut niitä jo liian monta kertaa. Olen asunut Suomessa jo yli seitsemän kuukautta! Whaat? 

No, millaista se elämää Australian jälkeen on sitten ollut? No juuri sellaista kuin se on aina ollut, paitsi samalla myös ihan erilaista. Asun nyt ensimmäistä kertaa ihan pysyvästi Helsingissä. Helsinki on minulle edelleen aika vieras kaupunki, joten en ole vielä onneksi päässyt tylsistymään Suomessa. Asun siskoni ja siskon kissan kanssa Vuosaaressa kimppakämpässä, joten en ole päässyt tylsistymään senkään vuoksi.

Sydneyssä asuin melkein puoli vuotta hostellissa, ja se kyllä jätti minuun jälkensä. Alkuun en meinannut saada yksin huoneessa unta, ja kuvittelin mielessäni, että jaan huoneen muutaman muun kanssa. Se rauhoitti. Samalla päiväsaikaan en voinut uskoa, että sain olla huoneessani aivan yksin. Mielestäni oli myös täysin normaalia säilyttää tavaroita matkalaukussa. Hävettää kertoa, mutta ylläpidin tätä traditiota vielä monen kuukauden ajan paluuni jälkeen.

Suurin ero hostellielämään tuntui kuitenkin keittiössä. Kuinka siistiä olikaan, ettei kukaan tulisi viemään paikkaani, kahvikuppiani, veistäni. Sain touhuta aivan rauhassa. Eikä syödessä tarvinnut samalla katsoa jalkapalloa. Luksusta!

Työasioissakin on ollut tuuria. Ehdin olla työttömänä vain pari kuukautta. Tosin myönnän, että jossain vaiheessa olin niin turhautunut työnhakuun, että aloin taas harkitsemaan ulkomaille muuttoa. Onneksi ei kuitenkaam tarvinnut lähteä minnekään, koska pitkästä aikaa Suomessa elo maistuu ihan hyvälle.

Totta kai paluu ei sujunut täysin mutkattomasti. Kävin läpi pienen eksistentiaalisen kriisin, kun en enää tiennyt, mitä elämässä oikeastaan tavoittelin. Olin aina haaveillut vain ulkomailla asumisesta ja matkustamisesta, ja kun sain kokea molemmat, enkä jaksanut kumpaakaan vuotta kauemmin, olin vähän hukassa. Onneksi pian sain töitä, eikä enää tarvinnut miettiä elämän tarkoitusta. Reissuväsymys jatkui aika pitkään. Kesällä kävimme koko perheen voimin Tallinnassa, ja olin superonnellinen, että se oli vain päiväreissu. Miten ihmiset muka jaksaa reissata yhtään pidempään? Syksyllä matkustelu alkoi houkuttelemaan jo vähän enemmän. Mutta vain teorian tasolla. Haaveilin eri matkakohteista, mutta oikeasti paljon mieluummin jäin kotiin sohvalle. Ah, edelleen fiilistelen sitä, kuinka ihanaa on vaan olla kotona.   

Koin myös muutamia kulttuurishokkeja, varsinkin kun palasin työelämään. Tuntui, etten enää osannut puhua ihmisille niitä näitä. Australiassa small talk pyöri aika lailla samojen aiheiden ympärillä: Where are you from? How long you’ve been here? Did you do your farm work? Ja sitten tietenkin kaikki ne Kaakkois-Aasian matkavinkkien vaihtamiset. En enää tiennyt, mistä normaalit, työssäkäyvät ihmiset Suomessa puhuu. Tunsin itseni ihan outsideriksi. Kunnes sitten taas totuin, että on ihan ok olla puhumatta. Että on ihan normaalia, etteivät ihmiset töissä kysy toisiltaan, kuinka menee, mitä toinen teki viikonloppuna tai etteivät työkaverit välttämättä tiedä edes toistensa nimiä. Kaikkeen tottuu niin pelottavan nopeasti. Oikeastaan kommunikointieroja enemmän vaikeuksia tuotti tottua jälleen oikeanpuoliseen liikenteeseen. Se tuntuu edelleenkin välillä epäluonnolliselta.  

Paluu takaisin normaaliin suomalaiseen arkeen on siis sujunnut ihan hyvin. Uskon, että suurin syy tähän on työni. Saan viettää päiväni aika kansainvälisessä ympäristössä, voin käyttää englantia, venäjää ja espanjaa, ja oikeastaan tapaan melko lailla koko maailman yhden työviikon aikana. Pikkuhiljaa loppuvuodesta myös matkakuume on taas alkanut kasvamaan. Olen suunnitellut pieniä reissuja tälle vuodelle ja sitten myös alkanut säästämään taas matkakassaa seuraavalle suurelle irtiotolle. Milloin, minne ja mitä, sitä en vielä tiedä, mutta tällä hetkellä minulle riittää, että voin haaveilla ja suunnitella.

Ladataan...
no delays

Nyt on kulunut tasan viikko siitä, kun tulin takaisin Suomeen. Ensimmäisenä päivänä satoi lunta. Lumisade alkoi, kun olimme siskoni kanssa tulossa junalla lentokentältä. En uskonut, että enää näkisin lunta tänä vuonna, mutta se olikin ensimmäinen asia, jonka tunsin kasvoillani astuessani ensimmäistä kertaa ulos junasta. Nauratti. Kaikki tuntui oudolta. Ilma uskomattoman raikkaalta.

Lunta satoi myös kahtena seuraavana päivänä. Eikä enää naurattanut. Oikeasti, minne minä oikein tulin? Näkemiin vaan mekot ja varvassandaalit, tervetuloa pipot, talvitakit, huivit ja hanskat. Jossei sää, niin Suomi olisi maailman ihanin paikka. Toisaalta Australiassa aloin miettimään, että kylmyydellä on varmasti vaikutusta yhteiskunnan kehitysasteeseen. Tämä oivallus tuli siis ihan jonkun analyyttisen pähkäilyn tuloksena, vaan enpä muista siitä enää mitään. Analyysini suli varmaan siinä kuumuudessa. Eli turha valittaa, ei olisi Suomi Suomi ilman lumisateita keskellä toukokuuta.

Pitkäaikainen poissaolo kotimaasta tekee kummia aivoille. Tulee välähdyksiä menneisyydestä, muistuu mieleen vanhoja ajatuksia, pelkoja ja ahdistusta kaiken sen innostuksen keskelle. On todella vaikea käsittää, mihin palaa. Uuteen, vanhaan vai samaan? Todellisuudessa kaikkeen noihin yhtäaikaisesti, ja se on todella kummallinen tunne. Ja vielä kun lisää siihen sen, että itsekin on muuttunut vuodessa valtavan paljon, niin olotila on erittäin epämääräinen ja sekava.

Kaiken tämän lisäksi aloin seuraamaan Skamia, ja nyt ovat sitten palanneet mieleen vielä kaikki nuoruuden muistotkin. (By the way, kuka muu on rakastunut norjan kieleen?) Ollaan joskus puhuttu ystäväni kanssa siitä, kuinka nähdään elämä ei niinkään luonnollisena suoraviivaisena jatkumona, jossa yksi asia johtaa loogisesti toiseen, vaan enemmänkin tuotantokausista koostuvana sarjana. Yhdellä kaudella eletään korporaatiomaailmassa Puolassa, toisessa seikkaillaan sademetsässä Australiassa. Sydney, hostellielämä ja reppureissaajat, jotka kaikki olivat pitkän ajan ainoaa todellista arkea vielä vähän aikaa sitten, ovat nyt jo so last season. Nyt alkaa uusi kausi, jossa on kuitenkin paljon vanhoja tuttuja elementtejä aikaisemmilta kausilta. Itseäkin jännittää, mitä tästä oikein tulee.

Vaikka hetkittäin on tuntunut, että kaikki fiilikset ovat olleet välillä liikaa, niin sanoisin, että mieliala on ollut ennen kaikkea positiivinen. Äitienpäivänä oltiin siskoni ja äitini kanssa Helsingissä keskustassa, ja ratikassa ikkunasta kaupunkia ihaillessani, näin Helsingin aivan uusin silmin. Australian jälkeen se tuntui erittäin eksoottiselta, juuri sellaiselta idylliseltä skandinaaviselta kaupungilta, millaisesta olen lukenut. Kaikki niin siistiä, harmonista, tilavaa, niin stereotyyppisen pohjoismaalaista. Ja entä ilma! Miten voi pääkaupungissa tuntua siltä kuin olisi retkellä kansallispuistossa?  

Nuorempana toivoin aina, että Suomi olisi erilainen. Lämpimämpi, pehmeämpi, kansainvälisempi, suvaitsevaisempi, eurooppalaisempi. Olen elämäni aikana ollut ennenkin pidempiä aikoja ulkomailla, puoli vuotta Kiovassa, puoli vuotta Madridissa, yli vuoden Puolassa, mutta vasta nyt vuoden Australiassa olon jälkeen ja vietettyäni aikaa hyvin kansainvälisessä ympäristössä, en odota Suomelta mitään, mitä se ei ole. Se on ihana juuri sellaisena kuin se on, erilaisena, eksoottisena. Ehkäpä anglokielinen kulttuuri oli juuri se, mitä tarvitsin nähdääkseni ihailtavia piirteitä suomalaisuudessa, mitä en ennen osannut tunnistaa erityisiksi. On melkeinpä jo klisee, kun ulkomailta palannut kertoo, kuinka on oppinut arvostamaan suomalaisten rehellisyyttä ja aitoutta. Mutta niin se vaan on, että juuri se on itsellänikin asia, jota olen kaivannut eniten. En tiedä, oppisinko ikinä elämään kulttuurissa, missä ei tarkoiteta sitä, mitä sanotaan ja sanotaan, mitä ei tarkoiteta.  

Tietenkin olen vuosien aikana muuttunut paljon, mutta niin on Suomikin. Koen sen muuttuneen enemmän juuri sellaiseksi, mitä toivoinkin. Pehmeämmäksi. Aivoimemmaksi. Ja varsinkin Helsinki tuntuu paikalta, jota voin jo nyt kutsua kodikseni. Tai ehkä olen vain jo oppinut, että koti on siellä, missä matkalaukkuni on. Ja tällä hetkellä se on Suomessa.    

Ladataan...
no delays

Okei, kuten blogiani seuraavat ovatkin huomanneet, päätökseni päivittää matkakuulumisia tänne ei ole ihan sujunut kuten suunnittelin. Ja kuten pelkäsinkin, kaikki päivän tapahtumat ovat jo täysin sekoittuneet päässäni. Tiedän kuitenkin yhä mikä kuukausi on menossa – näin hyvin ei ole asiat kaikilla reissaajilla.

Alkuperäinen matkasuunnitelmani on sekin mennyt ihan uusiksi. Koh Changista menin viikon jälkeen takaisin Bangkokiin, vietin siellä nelisen päivää ja lensin (aivan lensin, vaikka alun perin en aikonut käyttää koneita ollenkaan) Hanoihin. Paluulento Bangkokiin on tiistaina, josta sitten lähden (en vielä tiedä miten) Chiang Maihin loppuajaksi ja palaan Suomen paluulentoa edeltävä päivänä Bangkokiin.

Tänään sitten vihdoin nöyrryin myöntämään itselleni, että kärsin travel burnoutista. Luin tämän jutun, ja se kuvasi täydellisesti omia tuntemuksiani. Mutta jo ennen kuin suostuin uskomaan, että kärsin jostain niin typerästä jutusta, niin onneksi olin jo itse tajunnut muuttaa reissusuunnitelmaa niin, että päätin pysyä samassa paikassa pidempään, enkä ahdistua siitä, etten ehdi nähdä ja tehdä asioita, jotka ovat mahdollisia vain tässä maailmankolkassa. Loppujen lopuksi kokematta jättämisessä ei menetä mitään. Paljon pahempaa on tietää kokevansa jotain mahtavaa ja ainutlaatuista saamatta siitä sitä nautintoa, joka matkusteluun ja uuden kokemiseen yleensä kuuluu. Muutettuani matkasuunnitelmiani olen alkanut nauttia reissusta paljon enemmän. Mutta blogin näkökulmasta matkani on muuttunut tylsemmäksi. En oikein tiedä, mistä kirjoittaa, koska en tavallaan tee mitään superjännittävää. Tai ehkä juuri travel burnoutin takia en ymmärrä kokevani superjännittäviä asioita. Huh, minusta ei kyllä olisi maailmanympärimatkaajaksi. 

Olen myös todennut, että ideani postata joka päivä ei yhtään lisännyt matkasta nauttimista. Sen lisäksi, että netti on toiminut todella huonosti ja aiheuttanut paljon turhautumista, niin myös kirjoittaminen on ollut vaikeaa. Ei ole helppo kirjoittaa, jos ei tunne kirjoittamaansa kohtaan aitoa innostusta. Myöskään hostelleissa kirjoittaminen ei meinaa onnistua työrauhan puutteen vuoksi. Inhoan sitä, kun ryhdyn johonkin hommaan, ja tulee keskeytyksiä. Vaikeintahan kaikessa on aina aloittaminen. Jos yhden postauksen aloittaa monta kertaa päivässä, siihen hommaan kyllästyy melko nopeasti. Ja hostelleissa (ehkä on poikkeuksia) ei todellakaan voi tehdä mitään rauhassa, koska aina joku tulee jutteleen. Ironista kyllä, mutta varsinkin yksinmatkustavana ei hostelleissa ikinä tarvitse olla yksin. Itselläni on lisäksi sääntö, että jos tietokoneen ja kännykän sijaan on mahdollisuus kanssakäymiseen todellisessa elämässä ihan oikean ihmisen kanssa, niin se on aina laitettava etusijalle. Ja vaikka kuinka tekisi mieli jäädä hengailemaan virtuaaliseen maailmaan, niin melkeinpä aina siirrän huomioni siihen nenäni edessä olevaan elävään tyyppiin. Harvoin tätä joutuu katumaan, mutta välillä alan oikeasti toivomaan, että hostelleissa olisi yksi kirjastomainen huone, joka olisi omistettu työskentelyyn, ja jossa puhuminen toiselle olisi kiellettyä :)   

Oltuani täällä Hanoissa jo yhdeksän päivää, alan jo innostua Chiang Maista. Luulen kuitenkin, että mihinkään koviin suuriin lukemiin ei matkakuumeni nouse. Eikä syynä edes ole se, että olisin kyllästynyt matkustelemaan, vaan tällä hetkellä minulla on jo niin paljon muita innostuksen kohteita, jotka kaikki liittyy tavalla tai toisella paikallaoloon ja pysyvyyteen (okei, en tiedä uskonko pysyvyyteen, mutta ainakin jonkinasteiseen jatkuvuuteen).

Nyt kun olen muuttanut matkasuunnitelmaani, enkä siirry paikasta toiseen jatkuvasti, niin ei enää ole oikeastaan tarvetta pitää päivittäistä matkapäiväkirjaa. Palaan siis samaan postaustyyliin kuin aikaisemminkin eli kirjoitan silloin, kun on jotain kerrottavaa. Ja silloin, kun netti toimii.  

Pages