Alicesta, aboriginaaleista ja kivistä

Olen ehtinyt jo the Cityyn eli Sydneyhin, mutta palataan hetkeksi Australian sydämeen eli Alice Springsiin sekä Ulurun isolle kivelle! 

[Toim.huom.] Olen nyt kolmatta päivää yrittänyt ladata kuvia tähän blogipostaukseen, mutta Internet-jumalat eivät vaan ole taaskaan puolellani, ja tässä on muutakin tekemistä, joten kokeillaan sitten seuraavassa postauksessa kuvien lataamista uudestaan. Saatte nyt siis kuvitella tai googlata kaiken. Lohduttaudun sillä, ettei Bill Brysonin Down Under-kirjassakaan ollut yhtään kuvaa.

Alice Springsin eka päivä meni multa ohi, koska olin matkustamisesta ihan poikki, vaikka olin elitistisesti törsäillen lentänyt (!) kohteeseen. Voisi luulla, ettei matkustaminen enää väsyttäisi, mutta väsymys vaan pahenee. Valitettavasti väsymyksen myötä olen alkanut myös unohdella ja hukata tarpeellisia asioita, kuten villasukat, toisen hanskan ja farkkutakin, mutta jos nämä viimeiset kolmisen viikkoa yrittäisi vähän tsempata. Darwinissa tapaamani krokofani-ranskattaren suosittelema Alice Springsin hostelli oli mielestäni taas yksi kaamea loukko, mutta pian en halunnut luopua alapedistäni, kun kerrankin oli tuuria kerrossänkyarvonnassa, ja pian hostelli olikin mun mielestä ihan ok. Kaikkeen tottuu parissa yössä.

Koska ranskatar oli Uluru-reissulla, kun saavuin hostelliin, tuli kuunneltua muiden dormilaisten keskusteluja. Huoneen brittiporukasta yksi yritti houkutella kavereitaan seuraamaan seuraavan aamun Anzac Day-seremoniaa kello 5.30 Anzac-kukkulalle. Puutuin keskusteluun aikaisesta herätyksestä huolimatta ja tarjouduin seuraksi. Kyseessä on siis Commonwealth-maiden ns.veteraanipäivä, jolloin muistetaan kaikkia sodissa ja rauhanturvaamistehtävissä kaatuneita ausseja ja uusi-seelantilaisia, ja on tapana mennä seuraamaan auringonnousua kunkin kaupungin Anzac-muistomerkille, jossa pidetään puheita, on torvisoittoa, kuorolaulua, seppeleiden laskua muistomerkille ja lopuksi lauletaan kansallislaulu. Anzac-päivää vietetään 26.4., jolloin australialaisia ja uusi-seelantilaisia kuoli Gallipolin taistelussa Turkissa ensimmäisessä maailmansodassa. Anzac-myytti urheasta Commonwealth-sotilaasta ja kaveria ei jätetä-asenteesta eli mateshipista on auttanut rakentamaan australialaista ja uusi-seelantilaista kansallisidentiteettiä ja historiaa, kun sitä ei oikein ollut ja Commonwealth-maita pidettiin historiattomina. Aboriginaalihistoriaa taas ei osattu tai haluttu ottaa osaksi Australian historiaa. Näin ulkopuolisen silmin vaikuttaa siis siltä, että hyvin tärkeä osa Australian kansallisidentiteettiä on rakennettu koko Anzac-jutun ja sotamuistomerkkien ympärille, mikä vaikuttaa oudon mahtipontiselta, korostetun maskuliiniselta ja silti jostain ulkopuolelta lainatulta.

Anzac-päivän juhlinta muistuttaa vähän Suomen itsenäisyyspäivää, sillä erotuksella että aamuseremonian jälkeen lähdetään RSL:lle eli veteraanien Returned and Services-klubille dokaamaan koko päiväksi ja pelaamaan jotain jännää kruuna-klaava-peliä, missä pitää lyödä vetoa, tuleeko kruuna tai klaava. Tai jotain. Ilmeisesti moni ottaa sitten Anzac-päivän jälkeisen päivän saikkua. Valitettavasti missasin tämän peliosion, mutta siitä tuonnempana. En ole kovin suuri patriotismin tai militarismin ystävä, mutta kaikki eksoottiset kansalliset juhlapyhät tottakai kiinnostaa. Lähdimme siis brittitytön (myöhemmin tajusin, ettemme edes esitelleet toisiamme toisillemme, kuinka suomalaista) kanssa kävelemään pimeässä Anzac-kukkulalle, jossa olikin aikamoinen ryysis. Yllättävän moni oli raahautunut ennen aamukuutta vilpoiselle kukkulalle kuuntelemaan seremoniaa, josta ei kuullut yhtään mitään eikä oikein mitään nähnytkään väenpaljoudelta. Puheet menivät siis täysin ohi, mutta torvisoitto ja kuorolaulu oli sopivan mahtipontista. Kukaan ei näprännyt kännykkää (paitsi minä ja brittityttö), ja kaikki olivat hiljaa. Valitettavasti kovin moni ei laulanut tai osannut Australian kansallislaulua, mistä olimme britin kanssa järkyttyneitä – mikä antikliimaksi! Myöhemmin sain kuulla,että Australian kansallislaulu on melko uusi ja sitä ennen ollaan vuosisatoja laulettu God save the queenia. Ilmankos ei ihan biisi lähtenyt raikaamaan! Britin mielestä myös seppeleiden lasku suoritettiin etiketin vastaisesti ja se epäonnistui täydellisesti. Huomasin, että hän piti Anzac-päivänä pientä unikkorintamerkkiä eli poppya, ja hän on viettänyt tätä päivää aiemmin myös Uudessa-Seelannissa, joten olin tietämättäni true Anzac-tyypin kanssa kukkulalla. Kaikkea sitä!

Menimme seremonian jälkeen takaisin hostelliin nukkumaan ja lähdin myöhemmin päivällä kaupungille katsomaan, onko mikään paikka ylipäätään auki Anzac-päivänä. Huomasin sivukujalla Australian kartta-seinämaalauksen ja jäin kuvaamaan karttaa, joka sattui olemaan matkatoimistoa vastapäätä. Yhtäkkiä matkatoimistosta tuli ulos jäbä, joka kysyi, haluanko Anzac-keksin. No tottakai otin keksin tuntemattomalta mieheltä (!), ruvettiin juttelemaan Australiassa matkustamisesta, ja matkaopasmies tarjoutui näyttämään Alice Springsia, koska hän halusi vältellä tylsien paperitöiden tekemistä (sarjassamme ei varmasti tapahtuisi Suomessa).

Kävelimme historialliselle Telegraph Stationille, joka rakennettiin vuonna 1871. Paikka toimi aluksi lennätinasemana, ja asemalle rakennettiin myöhemmin myös muun muassa poliisiasema ja suutari. Paikka oli siis oikeastaan Alicen historiallinen keskusta. Alice Springs on saanut nimensä lennätinprojektia alussa vetäneen Charles Toddin Alice-vaimolta, joka ei todellisuudessa käynyt koskaan Alice Springsissa. Eikä sitä Springsiakaan kuivassa kaupungissa näy. Kuulemma jos onnistuu näkemään harvinaisen ilmiön eli ”tulvivan” Todd Riverin, voi virallisesti sanoa olevansa paikallinen. 1930-luvulla Telegraph Stationista tehtiin laitos puoliksi aboriginaaleille lapsille, eli valkoisten miesten ja aboriginaalinaisten lapsille, jotka otettiin pois äideiltään. Lapsia siis opetettiin, mutta heidät erotettiin äideistään.

Jatkoimme oppaan kanssa lounaskaljoille RSL-klubille katsomaan, olisiko kolikonheittokilpailu alkanut jo. Perinteinen vedonlyönti ei ollut alkanut vielä, mutta porukkaa oli paljon ja ihmiset olivat jo aika hilpeällä tuulella. Loppujen lopuksi vietimme koko päivän yhdessä ja tuli nähtyä auringonlaskukin Anzac Hillilla. Ei pöllömpää!

Alicessa tuli tsekattua myös australialaisten pioneerinaisten museo ja samalla taas yksi vanha vankila, koska pikkumuseo sijaitsi vankilassa. Museo oli todella kiinnostava ja kertoi eri alojen ensimmäisistä australialaisista naisista (esim.urheilussa, kulttuurissa, tieteessä, politiikassa), sekä outbackin ensimmäistä (siis valkoisista) naisista. Flying Doctor Service-museo puolestaan kertoi Australian lääkäripalvelusta, jossa lääkärit lentävät outbackiin ym. kaukaisille alueille, joissa sairaaloita ei ole, ja muuten hoitajat hoitavat kaiken. Ihan kiinnostava museo, muttei ehkä pääsymaksun arvoinen, mutta tulipahan nyt kuitenkin sekin nähtyä. Kun krokoranskatar tuli takaisin Uluru-reissultaan, päätimme yksi päivä mennä kasvitieteelliseen puutarhaan, mutta sen löytäminen oli työn ja tuskan takana – varmaan siksi, ettei puutarha näyttänyt tyypilliseltä kasvitieteelliseltä puutarhalta. Puutarha oli nimetty eksentrisen oloisen Olive Pink-antropologileidin mukaan. Ilmeisesti outbackille on päätynyt aikoinaan asumaan vahvoja ja hieman erikoisia naisia. Ilmankos tykkäsin niin kovasti outbackista.

Yhtenä päivänä istuimme iltaa ranskattaren puolalaisten kavereiden kanssa, jotka olivat työskennelleet kokkeina Alicessa WH-viisumilla melkein vuoden. Alice ei oikeastaan olisi mitenkään hassumpi WH-viisumilaisen työpaikka, sillä 20 000 hengen kaupunki on Keski-Australian keskus, jonne ihmiset tulevat outbackin pikkupaikoista hoitamaan asioita, ja kaikenikäiset Uluru-turistit pitävät pikkukaupungin kansainvälisenä. Tosin Ulurun lentokentän myötä turistimäärä on tainnut vähentyä, ja kaupungin pääostari oli melko kuollut.

Alice on siitäkin harvinainen isompi aussikaupunki, että aboriginaalit muodostavat enemmistön sen asukkaista. Ajattelin, että tämä tarkoittaisi että aboriginaalit ovat kerrankin vahvoilla, heillä olisi enemmän mahdollisuuksia ja että Alicessa aboriginaalien ja muun väestön rinnakkaiselo olisi jotenkin harmonisempaa ja tasa-arvoisempaa kuin muualla, kun ollaan muutaman tunnin päästä heidän pyhästä kivestään. Ajattelin, että voisin nähdä millaista modernien aboriginaalien elämä oikeasti on. Yeah right. Jo Perthissa tuli esille, että aboriginaaleja pelätään ja halveksutaan, mutta tuntui että erityisesti Alicessa heitä vihataan. Myönnän kyllä, että kun olin täydessä Broome-Kununnurra-yöbussissa jonkun papan kanssa bussin ainoa valkoihoinen ja bussikuski aloitti reissun muistuttamalla alkoholin ja huumeiden käyttökiellosta bussissa, vähän jännitin mitä tästä tulee. Loppujen lopuksi bussikyyti oli tavanomaisen rauhallinen, enkä tullut kuin vain kipeäksi ilmastoinnista.

Kununnurrassa huomasin, että joillain aboriginaaliporukoilla on tapana kerääntyä isojen puiden alle istumaan keskenään. Ensin mietin, onko tälle jokin merkitys ja onko kyseessä perheiden kokoontuminen, kun lapsiakin oli yleensä mukana, kunnes tajusin ettei heillä ehkä ole muuta paikkaa, minne mennä. Huomasin myös, että monet aboriginaalit kävelevät avojaloin joka paikkaan – toisaalta niin monet aussitkin, ja aloin kiinnittää huomiota kaduille jätettyihin flip-flop-sandaaleihin. Kununnurran hostellissa pari nuorta backpacker-kundia huutelivat keittiön ikkunasta kahdelle rauhallisesti ohi kävelleelle aboriginaalinaiselle jotain motherfuckeria ja nauroivat päälle, ja yritin tuijottaa heitä mahdollisimman murhaavasti. Toinen yritti kuitata tilanteen jollain huonolla vitsillä, mutten enää muista mitä siihen sanoin. Darwinissa kun odottelin Litchfield-reissun pikkubussia auringonnousun aikaan, joku aboriginaalipappa tuli kysymään jotain. En saanut mitään selvää, ja pappa lähti siitä nopeasti pois. Joku backpackeri kysyi huolestuneena, mitä pappa oikein halusi. En tiedä, ehkä tulta, ehkä kysyi kelloa, ehkä rahaa, vastasin. En oikein ymmärtänyt, mitä uhkaavaa tässä tilanteessa oli.

Darwinin airbnb-hostini vannotti mua arki-iltana palaamaan takaisin ennen pimeää, kun sanoin lähteväni lenkille. Auringonlasku alkoi siis kello 18. Tuntui hieman absurdilta yrittää olla ennen iltakuutta arkena kotona rauhallisessa lähiössä, kun ei nyt tässä mihinkään yksin bilettämäänkään oltu menossa. Tämäkin oli ilmeisesti varotoimi aboriginaalien varalta, mutta hostini ei osannut kuitenkaan sanoa, pöllivätkö aboriginaalit mun kamat vai mitä he mahdollisesti mulle tekisivät. Yhtenä päivänä odottaessani bussia Darwinissa samalla bussipysäkillä oli humalainen aboriginaalipariskunta, joiden käytös muistutti hyvin paljon sitä, mitä Suomessakin olen monesti nähnyt; nainen huutaa ja raivoaa miehelle motherfuckeeeer ja mies istuu hiljaa eikä sano mitään. Paikalla oli kaksi poliisia, jotka yrittivät keskustella pariskunnan kanssa, ja toinen heistä tuli pahoittelemaan mulle häiriötä; sorry ma’am. Olin vaan että mitä häiriötä, eihän tämä kohdistu muhun mitenkään eivätkä he mulle huuda. Alkoi melkein naurattaa, kun aloin miettiä, tulisivatko suomalaiset poliisit pahoittelemaan sivustakatsojille että heidän pitää kuulla random-ihmisten välienselvittelyä keskellä kirkasta päivää. Näissä tilanteissa tekisi mieli sanoa, että tulkaapa joskus käymään Helsingin Kallioon – in Finland we have this thing called Piritori ja 3B:n ratikka jossa sattuu ja tapahtuu, jos känniset ihmiset niin paljon ahdistaa. Pian poliisit poistuivat ja sekava aboriginaalinainen tuli pari kertaa sanomaan mulle että sista, call the cops, lähti tien toiselle puolelle ja palasi taas takaisin raivoamaan miehelleen. Mies ei tehnyt edelleenkään mitään, joten en mäkään sitten tehnyt mitään. Lopulta bussi tuli ja pariskunta istui bussissa ihan hiljaa ja rauhallisesti kuin mitään ei olisi tapahtunut. Just like home.

Alicessa kirjoittamaton sääntö, jossa valkoiset eivät puhu aboriginaaleille eivätkä ota heihin mitään kontaktia ja päinvastoin, jatkui edelleen. On todella outoa, miten kaksi väestöryhmää voi täysin ohittaa toisensa ja elää eri kuplissaan ja maailmoissaan, aivan kuin ei näkisi toisiaan tai aivan kuin he katsoisivat toistensa läpi. Samantapaista meininkiä on Suomessakin, mutta tämä tuntui todella räikeältä. Ilmeisesti alkoholisoituneet aboriginaalit ovat niitä, jotka on karkoitettu yhteisöistään sääntöjen rikkomisen, kuten juomisen takia eikä heillä ole paikkaa, minne mennä. Sitten on aboriginaaleja, jotka elävät länsimaisten tapojen mukaan ja jotkut ovat suoranaisia aussimaskotteja, kuten tämänvuotinen euroviisuehdokas. Matkamuistokaupoissa myydään jos jonkinlaista aboriginaalikrääsää, mutta erityisesti Darwinissa ja Alice Springsissa on aitoja ja laadukkaita aboriginaalien tekemiä sekä aboriginaaliartisteja ja heidän yhteisöjään tukevia tuotteita. Kuitenkin kaupan myyjät ja Ulurun oppaat aina valkoisia. Miksi aina valkoiset kertovat aboriginaaleista? Mikseivät he itse kerro itsestään, kulttuuristaan ja historiastaan? Ulurun resortin pikkumuseossa oli sentään yksi nuori aboriginaaliopas, ja joitain aboriginaalien bushtucker-kierroksia järjestettiin, mutten ehtinyt oman tourini puitteissa osallistua niihin. Ehkäpä jos olisi ollut enemmän aikaa tehdä salapoliisityötä, olisin voinut löytää lisää aboriginaalioppaita tai selvittää, onko mitään mahdollisuutta päästä käymään jossain communityssa. Toisaalta, pitääkö joka asiasta tehdä turistinähtävyys? Aboriginaaleilla ei ole mitään velvollisuutta viihdyttää turisteja tai vetää jotain eksoottista showta, jonka jälkeen otetaan parit selfiet instaan ”alkuasukkaan” kanssa. Olen lukenut hyvää Where Ancestors Walked-tietokirjaa aboriginaaleista ja kysynyt monelta turistioppaalta ja joiltain paikallisiltakin aboriginaalien ja valkoisten suhteista ja nykytilanteesta, mutta aihe on ollut monimutkaisempi kuin ajattelin ja vieläkin jonkinlainen tabu tai kiusallinen vaihe historiassa, mitä eivät anteeksipyynnöt, lakimuutokset tai rahan antaminen saaneet korjattua.

Aina kun kieli kuolee, kuolee myös paljon tietoa ja historiaa, ja ausseissa on onnistuttu tuhoamaan satoja aboriginaalikieliä. On myös hyvin vaikeaa, jos perimätieto siirtyy suullisen, eikä kirjallisen perinteen välityksellä eikä näin todisteita tai historiaa jää samalla tavalla. Where Ancestors Walked-kirjan mukaan kun aboriginaalit ensimmäisen kerran kohtasivat eurooppalaisia löytöretkeilijöitä, he luulivat heitä kummituksiksi tai esi-isien hengiksi. Pohjois-Australian aboriginaalit olivat olleet jonkin verran tekemisissä aasialaisten ja papua-uusi-guinealaisten kanssa, mutta Etelä-Australian aboriginaalit pelästyivät löytöretkeilijöitä ja heidän suunnattomia aluksiaan. Aboriginaalit auttoivat löytöretkeilijöitä maaston kartoittamisessa ja sitä kautta teiden rakentamisessa. Pian löytöretkeilijät alkoivat viljellä maata eurooppalaisin tavoin eli saivat järkyttävää tuhoa aikaan ja loppu on historiaa. Myöhemmin aboriginaalit toivoivat, että esi-isien henget, käärmeet sun muut, tulisivat kostamaan eurooppalaisille ja hävittäisivät heidät aboriginaalien mailta, mutta näin ei käynyt. Katsoin pari päivää sitten hyvän elokuvan aboriginaaleista, joka oli melkein kuin dokumentti. Siinä vanhempi aboriginaalimies eli elder pallottelee perinteisten aboriginaalitapojen ja modernin elämän välillä, ja yrittää saada jonkinlaista kunnioitusta. Mies auttaa valkoisia poliiseja etsimään rikollisia maastosta (aussien sanoin bush), muttei saa tästä palkkaa. Aboriginaalimies haluaisi metsästää itse oman ruokansa ja asua peltihökkelin sijaan luonnossa majassa, mutta poliisi takavarikoi häneltä aseen ja myöhemmin hänen itse tekemänsä metsästyskeihään. Mies uhoaa muuttavansa takaisin luontoon; to my country, mutta on nääntyä sademetsässä. Mies joutuu pari kertaa myös lääkäriin, jonka mukaan mies ei syö tarpeeksi. Aboriginaalimies ajautuu Darwinissa hetkeksi ryyppyporukkaan ja rakastuu väärän väriseen naiseen, jolloin aboriginaaliyhteisön miehet erottavat tämän yhteisöstä. Yhdessä vaiheessa mies joutuu istumaan vankilassa jonkin aikaa, mutta pääsee pian ehdonalaiseen ja pois hyvän käytöksen takia, ja loppujen lopuksi takaisin yhteisöön. Lopulta mies päätyy opettamaan aboriginaalitansseja nuorille ja löytää tästä tarkoituksen. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Välillä mietin sitä, onko täysin ongelmatonta ostaa aboriginaaliprinttimatkamuistoja, vaikka tuotot menevätkin taiteilijalle tai tämän yhteisölle eli hyvään tarkoitukseen, koska tämä ei ole minun kulttuuriani enkä ymmärrä sitä tai symbolien merkityksiä tarpeeksi. Onko tämä kulttuurista omimista ja sama kuin että pitäisin Neljän tuulen lakkia päässä vaikken ole saamelainen? Olen kuitenkin ostanut joitain aboriginaalikuvioisia matkamuistoja, koska ne ovat kauniita, eivät mitään kitschia ja uskon rahojen menevän oikeaan osoitteeseen. En kuitenkaan aio ostaa bumerangia. Tai didgeridoota. Bumerangeja on muuten erilaisia, eivätkä kaikki palaa takaisin.

Viimein koitti se päivä, jota olin odottanut ja jonka ympärille olin Australian kiertämisen aikataulua suunnitellut, eli päivä jolloin vihdoin näkisin The Kiven. Siis Ulurun eli Ayer’s Rockin. Ulurua kutsutaan siis nykyään alkuperäiskielen mukaan enemmän Uluruksi, eikä enää niin paljon vanhan pääministerin mukaan Ayer’s Rockiksi. Vähän kuin olisi Juha Sipilän kivi… Juu ei. Olin alusta asti päättänyt, että maasta ei poistuta ennen kuin Uluru on nähty, mutta sinne pitäisi mennä pahimpien helteiden ulkopuolella, koska meikä ja +45 astetta aavikolla = ei hyvä yhdistelmä. Kuulin, että monella tourilla on mahdollista nähdä Uluru auringonlaskussa ja juoda skumppaa samalla, joten siitä keksin että tämähän on mitä parhain vapunviettotapa, ja vapun aikaan Ulurulla on myös optimaalinen ilma. Sain vappu Ulurulla-idean myytyä Brisbanen tutkijattarelle ja niin lähdimme yhdessä kiveä katsomaan.

Ensivaikutelma Ulurusta oli no, iso kivi. Ei perhosia vatsassa, ei suurta valaistumiskokemusta, mutta jotenkin sen näkemisestä tuli hyvin rauhallinen olo. Kun pääsimme kiertämään Ulurua, huomasi kuinka monipuolisia muodostelmia, vesiputousten jälkiä ja eri puolia Ulurussa on. Kaikki ei todellakaan ollut samaa sileää kivipintaa, ja ymmärsin miksi paikka on aboriginaaleille tärkeä. Ihan kaikkea Ulurun pyhimpiä luolia ja kallionsivuja ei saanut kuvata, vaikkei vartijoita ollut siellä kieltämässäkään. Osa Ulurusta oli naisten, osa miesten puoli; women’s ja men’s business. Aboriginaalikulttuurissa naisilla ja miehillä oli omat tehtävänsä yhteisössä, mutta naiset ja miehet olivat tasa-arvoisia. Tytöille ja pojille opetettiin yhteisön sääntöjä sekä kerrottiin aikuiseksi kasvamisesta tarinoiden kautta. Luonnollisesti juuri näitä women’s ja men’s business-puolia ei saanut kuvata, ja tietysti ne olivat upeimpia, mutten toisaalta voi sanoa, ettei kuvia olisi tarpeeksi.

Ulurun kiipeilypuoli oli tuona päivänä tuulen takia suljettu, mutten olisi muutenkaan kiivennyt kivelle. Ennen Ulurua oikein mainostettiin kiipeilymahdollisuudella, mutta nykyään kiipeilyä ei suositella turvallisuuden ja kulttuuristen syiden takia. Ulurulle kiipeää nykyään 23 prosenttia turisteista, ja kun määrä laskee 20 prosenttiin, kiipeämismahdollisuus suljetaan. En tiedä, miksi kiipeäminen kuitenkin on yhä sallittua, jos sitä ei suositella. Kuten monessa muussa isossa turistinähtävyydessä, myös Ulurulla on mahdollisuus käyttää rahaa jos jonkinlaisiin elämyksiin, kuten laskuvarjohyppyyn, helikopteriajeluun tai kameliratsastukseen. Menimme katsomaan Field of Light-valoteosta, joka oli Ulurun alueella viimeistä kertaa. Kyseessä oli siis kenttä, jossa oli erivärisiä hehkulamppuja, jotka oli istutettu maahan kuin kukkaset. Tavallaan ihan hieno kokemus, mutta jos valoteoksia vertailee, Lux Helsinki on hienompi ja ilmainen elämys. Toisaalta saimme hyvät naurut, kun yritimme vaivihkaa sniikata ökyturistien yhdistetylle tähtientiirailu- ja kolmen ruokalajin illallinen-tilaisuuteen, joka oli toisessa pimeässä nurkassa. Valitettavasti Uluru-portsari käännytti ”eksyneet” turistit. Fail. Saimme hyvät naurut myös epäonnistuneista hehkulamppukuvista. Ei taas mennyt ihan niinkuin turistien mainoksessa, mutta meillä oli ihan hauskaa. Tähtitaivas Ulurulla, kuten myös länsirannikolla, oli jälleen kerran upea ja sitä tulee täältä Australiasta ikävä.

Kalliomuodostelmat eivät loppuneet Uluruun. Seuraavana päivänä käppäilimme Kata Tjutalla eli Olgavuorilla, jota aboriginaalit kutsuvat monen pään maaksi. Illaksi vetäydyimme leirintäalueelle ja edessä oli taas yö taivasalla eli swagissa. Tällä kertaa swag-yö meni mun osalta paremmin kuin länsirannikolla. Hyttysiä ei ollut yhtään ja swagini oli puhdas, uusi ja ehjä. Saatiin viritettyä myös jonkin sortin katto, ettei pussi ollut ihan naamassa kiinni koko ajan. Kunhan en ajatellut olevani ruumispussissa, uni tuli nopeasti. Suurin osa Uluru-seuramatkaryhmästämme oli muuten tällä kertaa ausseja, ja vain yksi ryhmäläinen oli lisäkseni nukkunut swagissa aiemmin. Olin siis enemmän aussie camper kuin aussit itse, voitto kotiin! Oli ihan mielenkiintoista seurata sivusilmällä aussien tutustumista oman maansa symboliin eli Uluruun ja muihin Red Centerin kohteisiin. Ehkä seuramatka Lappiin tekisi mullekin hyvää?

Seuraavan päivän King’s Canyon oli ehkä Uluru-reissun kohokohta ja vaikuttavin paikka. Kapuaminen alkoi jyrkästä Heart attack hillista, joka näytti pahalta mutta kiipeäminen oli yllättävän helppoa. Jos vertaa Ulurua, Kata Tjutaa ja King’s Canyonia, King’s Canyonissa oli enemmän patikoimista ja vaativampaa maastoa, mutta kävely oli helppoa ainakin Karijiniin verrattuna. Vaikeinta oli vältellä ja väistellä koululaisryhmiä, ja yrittää pysytellä omassa ryhmässä, kun valokuvausmania iski ja olisin halunnut pysähtyä kuvaamaan joka ikistä kiveä ja kalliota. Tuntui, kuin olisi avaruudessa tai jonkin leffan kulisseissa. Viimeisenä päivänä tsekattiin vielä Alice Springsin lähellä oleva West Mcdonnell Ranges – ei McDonald’s Ranges. 

En ole käynyt esimerkiksi Grand Canyonissa tai vastaavissa paikoissa, joten olin todella vaikuttunut näistä maisemista. Pelkäsin, että Uluru on turistimaisuudessaan liian ahdistava kokemus ja pettymys, mutta onneksi en ollut ollenkaan pettynyt, vaan olisin voinut viettää itse isolla kivellä ja Ulurun alueella enemmänkin aikaa. Ulurun base walk oli erityisen rauhallinen ja enimmäkseen saimme kiertää kiveä ihan keskenämme, ihme kyllä. Vaikka kyseessä on ”vain” iso kivi keskellä ei mitään, Uluru sekä Kata Tjuta ja King’s Canyon kannattaa tsekata, sillä siellä tunsi todella olevansa Australian ytimessä. Olin yllättynyt siitä, kuinka paljon Ulurunkin alueella oli monipuolista kasvillisuutta, koska odotin karumpaa maastoa. Kyse ei ole siis puhtaasta aavikosta. Ikävöin näitä punaisia kallioita ja punaista hiekkaa, niistä tulee jotenkin lämmin ja energinen olo, enkä ole nähnyt mitään vastaavaa missään muualla. 

Summa summarum: Olipahan hauska vappureissu, ja oli myös yllättävän hauskaa puhua suomea kasvokkain kaverin kanssa melkein kahden kuukauden tauon jälkeen. Löysin sisältäni ärsyttävän saksalaisen/ranskalaisen backpackerin, joka päätyi epäkohteliaasti höpöttämään omaa kieltään kaverinsa kanssa melkein koko ajan. Äidinkieleni puhuminen oli niin hauskaa, etten loppupeleissä osannut edes hävetä epäsosiaalisuuttani. Sitäpaitsi aloin pian kyllästyä aussiseurueemme ”kerran olin kännissä Berliinissä”-juttuihin ja Insta-poseerauksiin. Onneksemme ainakin oppaamme oli myötämielinen, sillä hänen äitinsä oli suomalainen – mistä näitä Suomi-kontakteja oikein tulee? Paluu pelkän englannin puhumiseen tuntui taas hieman hitaalta, kun aivot ja ajatukset olivat jo kääntyneet suomeksi. Greyhoundissakin kuuntelin pitkästä aikaa enimmäkseen suomenkielistä musiikkia ja tsekkasin Spotifyn uusimmat Suomi-hitit niin kauan kuin Wifia riitti. Suomi-innostus ei kestänyt kauaa, sillä kun kuulin kahden tytön puhuvan suomea Adelaiden kadulla, pakenin äkkiä bussiini. Kuten päässäni soivassa laulussa lauletaan: siis mä en kestä!

Kommentit (1)
  1. Moi, siis Laura Voutilaista Adelaidessa 🙂 Kuului myös Brisbanen Suomiradiossa viime lauantaina, jos satuit kuuntelemaan!
    Olipas mukavaa lukea punaisesta kivestä, kun itse kävin siellä vastikään myös.
    Näinhän se on, aboriginaalit pitävät Ulurua pyhänä paikkanaan, eivätkä ollenkaan hyväksi sille kiipeilyä. Hyvä, jos saavat siellä kiipeilyn pian kiellettyä kokonaan!
    Ayer’s Rock resortissa oli meidän siellä vieraillessa aboriginaalimiesopas, joka kertoi upeita tarinoita siitä, kuinka ennen tehtiin metsästysaseita ja erilaisia bumerangeja, kuinka niitä käytettiin. Saimme kokeilla niitä, ja hienoja vempeleitä ne olivat, juurista vuollettuja, painaviakin. Samoin abo-opas kertoi kierroksillaan alueen kasveista. Naiset sen sijaan sillä resortin aukealla maalasivat pistemaalauksiaan, mutta heistä ei saanut ottaa kuvia. Aboriginaalit eivät kuulemma pidä, että heistä ottaa kuvia. Näin ainakin siellä, keskellä Australiaa.
    Repesin piritorivertauksillesi, kiitos, hauskaa tekstiä! Hyvää matkanjatkoa! t. Tuula

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *