Amazing Albany, maailman napa Walpole ja päiväni Pocahontasina

Terveisiä Fremantlen kirjastosta! Kirjastot, nuo turvasatamat, joiden WiFiin voi luottaa kun hostellin netti ei toimi, ja joissa voi hengata ostamatta mitään. Ihmettelin ennen, kuka viitsii tulla kirjastoon katsomaan YouTubea ja Netflixia, mutta näköjään musta on tullut samanlainen kirjastohengailija, joka kököttää täällä sulassa sovussa backpackereiden, opiskelijoiden, eläkeläisten, lasten, työnhakijoiden ja kryptisiä aforismeja viljelevien spurgujen kanssa.

Jos viimeksi Fremantlen vanhan vankilan turistikierroksen missaaminen harmitti, viime päivinä olen saanut tutustua kyseisen vankilan vanhaan naisten osastoon perusteellisesti yöpyessäni Fremantle Prison YHA -hostellissa. Hostelli ei ehkä ole kaikkein kodikkain, mutten ole varmaan ikinä nähnyt yhtä kiiltävän siistiä keittiötä ja vessoja missään hostellissa, kiinnostavasta historiasta ja miljööstä puhumattakaan. Tunnelmakin on omaa luokkaansa. Suosittelen!

20170321_183526.jpg

Check-in anytime you like, but you can never leave.

Viime blogipostauksessa olin hajaantunut road trip -seurastani ja suunnittelin viettäväni pari päivää Albanyssa puhumatta kenellekään yhtään enempää kuin on pakko. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat taas, kun menin Albanyn turisti-infoon selvittämään, miten pääsisin tsekkaamaan Jättiläisten laakson eli Valley of the Giantsin. Kyseessä on siis turistinähtävyys, jossa kävellään 40 metrin korkeudessa metallisella sillalla. Ideana on kävellä puiden latvojen korkeudessa, sen sijaan että ihastelisi näitä upeita puita maantasalta. Samalla suojellaan myös puita typeriltä turisteilta. Kyseistä Tree Top Walkia oli hehkutettu mulle niin paljon, että päätin yrittää päästä paikalle korkean paikan kammostani huolimatta, ja olin aivan varma että Albanysta menisi jonkinlainen turisti-tour bus paikalle. Turisti-infon virkailijat kuitenkin sanoivat, ettei puupaikkaan mene minkäänlaista  turrebussia ja kuulin taas saman masentavan vanhan virren ”you need a car”.

Viereisellä tiskillä sattui olemaan kuusikymppinen nainen, joka halusi myös mennä samaan paikkaan, mutta hänellekin sanottiin, ettei Tree Top Walkiin mene bussin bussia (myöhemmin saimme tietää, ettei tämä pitänyt ihan täysin paikkaansa). Nainen päätti vuokrata auton, ja lähteä puupaikkaan seuraavana päivänä. Tästä turistivirkailijat saivat idean ja ehdottivat meille: ”Kun teitä molempia kiinnostaa tämä sama nähtävyys, menkää kimpassa ja vuokratkaa auto yhdessä!” Edellisestä kimppakyytikokemuksesta traumatisoituneena epäröin hetken, mutta virkailijat ja myöskin yksin matkustava leidi vakuuttivat mut: ”Universe is speaking!” Pian kävi ilmi, että satuimme asumaan kätevästi samassa hostellissa, mikä mahdollisti yhteislähdön. Kun kaiken lisäksi toinen virkailijoista neuvoi meille hyvän merinäköalapaikkaravintolan, jossa pizzat maksoivat tämän viikon poikkeuksellisesti 10 dollaria (”menkää tänään viinille ja pizzalle ja tutustukaa!”), tuntui todella siltä että universumi järjestää asiat taas mun puolesta. Sarjassamme tapahtuisiko tämä Suomessa? Matchaisivatko turistivirkailijat kaksi yksinäistä turistia toimistossa? Tuskinpa.

Tultiin tämän uuden travel maten kanssa todella hyvin juttuun. Pian kävi ilmi, että uusi matkaseurani oli adelaidelainen ja piti siellä Bed & Breakfast-majoitusta (todella kätevää), oli reissannut ympäri maailmaa, työskennellyt kätilönä Australian Red Centressa eli Ulurulla ja Alice Springsissa aboriginaalien parissa ja pitänyt myös viinitilaa Adelaiden lähellä. Matkaseurani oli saapunut Albanyyn Esperancesta liftaamalla, tai käytännössä kysymällä tuntemattomilta kyytiä Albanyyn, kunnes tärppäsi. Kyseessä oli siis jälleen kerran tyyppi, jonka elämästä saisi kolmiosaisen Elämä ja teot -bestseller-kirjasarjan, ja seuraavat kolme päivää kuulinkin todella hyviä tarinoita. Meillä oli myös yllättävän paljon yhteistä, kuten pettyminen Tinderiin (tosin kukaan ei ole vielä valehdellut mulle ikäänsä 20 vuotta alaspäin).

Koska vuokra-auton sai seuraavana päivänä vasta iltapäivästä, hengattiin ensin Albanyssa ja katsottiin niin sanotun vanhan keskustan nähtävyydet. Albany on siis Länsi-Australian vanhin eurooppalainen asutus (ei koko Australian), josta löytyi mielenkiintoista historiaa. Saimme ajan hyvin kulumaan Brig Amity -laivassa, vanhassa vankilassa ja Southwest Australia -museossa.

20170319_132248.jpg

Brig Amity, valitettavasti vain kopio alkuperäisestä laivasta, mutta käymisen arvoinen. Laivalla oli kuskattu muun muassa vankeja.

20170319_134756.jpg

Albany Gaol. Vankilaturismia kerrakseen!

Iltapäivästä ajoimme Walpoleen noudattamalla kännykkäni GPS:n suomenkielisiä ohjeita. Ohjeiden kääntäminen osoittautui hieman haasteelliseksi, koska siinä vaiheessa kun sain käännettyä gps:n ohjeet, ehdimme jo ajaa risteyksistä ohi, mutta matkaseurani otti tämän huumorilla ja pääsimme lopulta Albanysta pois. Kumma kyllä, suuntavaistoni oli kerrankin parempi kuin matkaseurani, mistä tuli todella hyvä mieli – taas yksi hyvän matkaseuran merkki, jos kerrankin tunnen olevani paremmin kartalla! Koska säätämisen määrä on vakio, olin vahingossa buukannut huoneen eri hostellista kuin matkaseurani, mutta innokas respasetä sai matkaseurani perumaan varauksensa (”Soita sinne toiseen hostelliin että sun auto hajosi etkä pääse paikalle. Mä tunnen ne hostellin tyypit ja jos ne suuttuu, ne tulee vaan huutamaan mulle”). Pahoittelin säädön määrää, mutta adelaidelaisleidi ei ollut moksiskaan (”this is hilarious!”) – taas yksi hyvän matkaseuran merkki. Illalla kävelimme ainoaan sunnuntaina auki olevaan pubiin syömään. Baarimikkona oli kaksi nuorta belgialaistyttöä, jotka olivat todennäköisesti tienaamassa päiviä toista viisumia varten, sarjassamme vain Working Holiday -juttuja.

Seuraavana päivänä aloitimme aamun parin tunnin ekoristeilyllä, joka lähti Walpolen venesatamasta. Tourin tarkoituksena oli kertoa Walpolen luonnosta ja eläimistä. Kierroksella Walpolen luonto tulikin tutuksi, mutta perus luontokierroksen sijaan tuntui, että olimme katsomassa stand up-komediaa, hyperaktiivista monologinäytelmää tai performanssiteatteria. Kierroksen opas luetteli Walpoleen liittyviä anekdootteja ja historiatriviaa niin viihdyttävällä tavalla, että kaksi tuntia tuntui puolelta tunnilta, ihmiset nauroivat kyyneleet silmissä ja tajusimme vasta myöhemmin, ettemme pelikaanien, lokkien ja varisten lisäksi nähneet muita eläimiä. Oppaan show ja jutut olivat kuitenkin niin hillittömiä, Walpolen saaret niin kauniita ja turisteille tarjottu kakku niin hyvää, ettei haitannut että suurin osa eläimistä pysyi piilossa; emme tunteneet tulleemme huijatuiksi tai että haluaisimme rahamme takaisin.  Kierroksen jälkeen tuntui, että Walpole on maailman keskipiste ja että Walpole liittyy mystisesti todella moniin länsimaisen historian keskeisiin tapahtumiin. Kuten opas sanoi, there’s South Pole, North Pole and Walpole. Monet oppaan jutuista olivat ehkä hieman liioiteltuja, väritettyjä tai osa puuta heinää, mutta väliäkö sillä, kunhan viihdyimme. Kierroksen jälkeen opas oli aivan puhki, kaikkensa antanut ja kuin maratonin vetänyt, ja ihmekös tuo. Harmi ettei paatissa ollut tippikuppia, koska olisin kerrankin tipannut.

20170320_105921.jpg

Vesi oli välillä kovin matalaa cruisella.

Ecocruisen jälkeen kävimme ihailemassa upeita Tingle tree -puita, jotka olivat mielettömän paksuja ja korkeita, toinen toistaan upeampia Pocahontas-puita, joista osa oli 400 vuotta vanhoja. Puulajit itsestään taas olivat dinosaurusten aikakaudelta. Matkaseurani kertoi mulle Red Centressa asuvista aboriginaalipotilaistaan, joista osa elää yhä heimoelämää kivikautisissa oloissa ja nukkuu taivasalla, tai sateen sattuessa risumajassa tai puun alla suojassa. Vuonna 2008 päätettiin, että tästä lähtien jokaisen raskaana olevan aboriginaalinaisen tulee synnyttää lapsensa sairaalassa, jotta lapset voitaisiin rokottaa ja että he pääsisivät australialaiseen väestörekisteriin. Koska osa Keski-Australian aboriginaaliheimoista elää edelleen hyvin perinteisesti, sopusoinnussa luonnon kanssa, kyseiset aboriginaalinaiset myös synnyttävät luonnon keskellä ilman (länsimaista) lääkäriä tai kätilöä. Uuteen malliin siirtyminen ei ole ollut täysin ongelmatonta senkin takia, etteivät kyseiset aboriginaalit osaa englantia, ole ikinä käyneet sairaalassa tai edes nukkuneet sängyssä. Matkaseurani kertoi minulle tilanteista, joissa nuoret synnyttämään tulevat aboriginaalitytöt ovat sairaalassa hyvin peloissaan, ja nukkuvat sairaalassa sängyn alla. Travel mateni olikin opetellut muutaman sanan kyseisten heimojen kieltä, ja opetti minulle yleispätevän, kaikkea hyvää toivottavan ja tarkoittavan sanan ”puluya” tai ”palaya” (en tiedä, miten se kirjoitetaan). Kyseessä on sana, joka voi tarkoittaa, että kaikki on hyvin, jolla voi kysyä onko kaikki hyvin ja jolla voi toivoa kaikkea hyvää. Aboriginaalikieliä on kuitenkin kymmeniä (ehkä jopa sata?), ja ne eroavat alueittain. Monet aboriginaalikielet ovat jo hävinneet, ja useiden heimojen tai kielten alkuperää on vaikea selvittää.

20170320_130946.jpg

 

20170320_131251.jpg

20170320_132616.jpg

Olin todella yllättynyt kyseisten Keski-Australian aboriginaalien perinteisistä elintavoista, sillä kaupungeissa asuvat aboriginaalit elävät modernisti ja puhuvat englantia. Vaikka aboriginaalit taistelivat australialaisten rinnalla sodissa, heitä kohdeltiin samaan aikaan Australian florana ja faunana (kuten kenguruja tai kookaburria), ja aboriginaalilapsia pakkoadoptoitiin valkoisiin perheisiin ja laitoksiin vielä 1970-luvulla. Australian pääministeri Kevin Rudd pyysi aboriginaalien riistämistä perheistään anteeksi vasta vuonna 2008.

En tiedä, montako sukupolvea menee, ennen kuin Stolen Generations -trauma paranee. Miten ihmisen voi olettaa sopeutuvan valtavirtayhteiskuntaan, kun hänet on revitty irti perheestään, kielletty puhumasta omaa kieltään, pakotettu ottamaan länsimainen nimi eikä hän kuulu mihinkään?

Valley of the Giants ja Tree Top Walk oli upea ja rauhoittava kokemus. Koska tekniset laitteet eivät olleet puolellani, en saanut tästä paikasta yhtään kuvaa. Metallisilta ei ehkä ollut kovin esteettinen ja heilui hiljaa tuulessa, mutta korkealla kävely ei tuntunut missään, vaan tunsin itseni 40 metriä korkeaksi jättiläiseksi. Saimme kävellä rampin kahdestaan hiljaisuudessa ja tuulenvireessä. Kokemus olisi varmasti ollut hyvin erilainen, jos sillalle olisi joutunut jonottamaan ja kävelemään turistiryysiksessä.

Australia on tehnyt musta varsinaisen puufanin, luontofiilistelijän ja oman elämäni Pocahontasin. En jaksa ymmärtää ihmisiä, joilla on pakkomielle kaivertaa nimensä tai jotain muuta älyvapaata puuhun, repiä puiden kuoria tai katkoa puiden oksia (vastuullinen metsänhoito on tietysti asia erikseen). Mitä kauemmin täällä olen, sitä enemmän tuntuu siltä, että aboriginaalien panteismissa on järkeä. Tuntuu täysin järkeenkäyvältä ajatella, että puillakin on tunteet (eikä muuten edes hävetä kirjoittaa jotain noin höperön kuuloista). Mitä kaikkea 400 vuotta vanha, muutamasta bushfiresta ja salamaniskusta selvinnyt puu onkaan saanut nähdä ja kokea?

received_1049990788468291.jpeg

The Pocahontas puu.  Also known as grandma tree.

Huomenna matka jatkuu länsirannikkoa pitkin pohjoiseen. Laitoin hetkeksi road trip -haaveet jäähylle ja päädyin kalliiseen, mutta autottomalle helppoon ja mahdollisimman stressittömään ratkaisuun, eli yhdeksän päivän ryhmämatkaan. Olen periaatteessa järjestettyjä matkoja vastaan, mutta katsotaan kuinka käy. Muita turisteja on lisäkseni kahdeksan, joten seuraa ainakin luulisi löytyvän!

Kommentit (4)
  1. Jee länsipostauksia! Pitäs päättää meniskö Perthiin ja sieltä Broomeen vaivai.

    1. Mä sanoisin että go west! 🙂

  2. Tää oli aivan ihana postaus <3 Jotenkin kiteyttää hyvin monet asiat, joita Austaliassa rakastan ja joita tulee hirmuikävä! 

    1. Kiitos <3 It’s the nature, mate 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *