Terveisiä Albanysta, Länsi-Australian eteläkolkasta! Naputtelen tätä hostellin olohuoneesta, ja ulkona on harmaan ja kolean näköistä – vähän kuin Suomen kesässä olisi. Road trip tyssäsi kolmantena päivänä ylitsepääsemättömiin kommunikaatio-ongelmiin, mutta parempi hajaantua suosiolla kuin kärvistellä seurassa, joka ei toimi. Hostellin kieli vaihtui ranskasta, saksasta ja flaamista brittimurteen pulputukseen ja ilmeisesti eilisillan St Patrick’s Dayn bileiden muisteluun. Mutta palataan taas muutama päivä taaksepäin viime viikkoon ja Perthiin.

Perth ei ehkä ihan ensi alkuun vaikuttanut kovin esteettiseltä, vaan lähinnä geneeriseltä australialaiselta kaupungilta, jossa on samat kaupat ja samanlaiset ostoskeskukset kuin muuallakin. Viikon aikana tänne ehti tulla paikalliset syyskelit (lue: Suomen kesäkelit), satoi ja jouduin pitkästä aikaa käyttämään takkia. Kaikkea sitä! Normaalistihan Perthissa vallitsee Välimeren ilmasto, tai niin ainakin väitetään.

Perthin tapaamispaikka kaktus toi mieleen jonkun geneerisen suomalaisen kaupungin, jossa on kävelykatu keskustassa ja joku maamerkki, jonka luona nähdään.

Mutta sitten näin ihanan brittiläisen sivukujan London Courtin.

Bongasin myös Melbourne-tyylisiä sivukujia ja muraaleja.

Aamulenkkeilin jokirannassa eli Swan Riverilla.

Museum of Western Australia oli harmillisesti kiinni, seuraavat kolme vuotta. Sain kuitenkin toteuttaa museonörttiyttäni modernin taiteen museossa ja löysin University of Western Australian jonkinlaiset avajaiskarnevaalit, syyslukukausi on nääs juuri alkanut.

Eipä harmita Taidehallin Niki de Saint Phallen -näyttelyn missaaminenkaan enää. Hyvä museo, suosittelen!

Lauantai-illalla lähdettiin lähes koko hostellin (hostelli on hyvin pieni ja muistuttaa lähinnä kommuunia) kanssa baariin. Kieltäydyin ensin kahdesti ranskalaisten kutsuista ja halusin vaan katsoa Netflixia, mutta onneksi lähdin. Respan setäkin tuli. Oli hauska ilta.

Illan venue.

Sunnuntaina kävelin tihkusateessa Kings Parkissa, jota väitetään New Yorkin Central Parkia isommaksi puistoksi, mutten tajua miten se voi olla mahdollista. Tsekkaamisen arvoinen puisto kuitenkin!

Maanantaina fiilistelin Perthin naapurikaupunkia Fremantlea. Joistain paikoista tulee heti sellainen fiilis, että täällä voisi joskus asua vähän aikaa. Freo kuului niihin, vaikka en oikeen tehnyt mitään muuta kuin kävelin ympäriinsä, kävin Fremantlen vanhan vankilan pihalla ja Little Creaturesin panimossa ja luin kaksi tuntia ravintolassa The Beachia. Piti mennä vankilan opastetulle kierrokselle ja laivahylkymuseoon, kun olisi ollut harvinainen tilaisuus oppia lisää Australian historiasta. Mikä voisi olla kiinnostavampaa kuin vanhat vankilat ja merenkulun historia? Kuitenkin The Beach oli jännässä kohdassa ja se oli pakko lukea loppuun, senkin takia että voisin palauttaa sen bookm swap -hyllyyn. Podin hetken aikaa huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksanut lähteä nähtävyyksiin, kunnes päätin että olen nyt lomalla ja saan tehdä mun lomalla juuri sitä mitä kulloinkin huvittaa tehdä. Silloin huvitti vain fiilistellä Fremantlen yleistunnelmaa.

Freon Little Creatures -panimossa herkkukaljaa juomassa, om nom.

Sovin maanantai-illalle vielä ihkaensimmäisen blogitapaamiseni, iiks! Tapasin seuraamani Life in English -blogin Anun (terveisiä vaan!), ja juteltiin Ausseihin päätymisestä, täällä elämisestä ja siitä, millaisen arjen tänne voi(si) rakentaa. Mulla on selkeä paluusuunnitelma, muttei sitä tiedä päädynkö joskus vielä joksikin aikaa takaisin, ehkä seuraavalla reissulla tekemään jotain mielenkiintoista duunia. Ei voi tietää!

Seuraavana päivänä lähdettiin yhden hostellin saksalaisporukan (yksi niistä monista) kanssa Rottnest Islandille moikkaamaan quokkia. Rottnest tarkoittaa ”rat’s nest”, sillä hollantilaiset löytöretkeilijät luulivat quokkia isoiksi rotiksi ja nimesivät saaren näiden otusten mukaan. Kiersimme saarta pyörillä, mikä kävi kunnon liikunnasta vastatuulessa ja ylämäissä.

Iloinen turisti pyöräretkellä.

Quokkien bongaus ei ollut niin vaikeaa kuin dingojen, sillä quokat eli lyhythäntäkengurut eivät olleet yhtään ujoja, vaan pomppivat kohti ja kerjäsivät ruokaa. Quokkaselfien ottamiseen olisi tarvinnut kyllä selfiekepin, tai quokkia houkuttelevia ruokia. Turistilaumat seurasivat noita hassuja otuksia, eivätkä antaneet niille hetkenkään rauhaa, jos quokat ilmestyivät jostain puskista.

Siinä niitä saksalaisten sanoin Mäuschleineja nyt oli!

Olin käsittänyt lähtöaikamme väärin, ja jouduin polkemaan takaisin paluulautalle jo pari tuntia ennen muuta porukkaa  – perus reissusekoilua. Ilmeisesti muiden varaaman paluulautan ajankohta meni multa ohi, lost in tranlation. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä törmäsin paluumatkalla yksin yhteen quokkaan, joka loikki suoraan kohti ruoan toivossa. Vihdoinkin quokka, jota ei tarvinnut jakaa kenenkään kanssa. Ajatella, että melkein meinasin jättää väliin koko länsirannikon ja näiden ihmeellisten eläinten kohtaamisen. Onneksi en skipannut.

Perth, summa summarum:

Yleistunnelma: Brisbanea monikulttuurisempi, varmaankin Perthin kompaktin koon takia kaupungilla törmää erinäköisiin ihmisiin. Brisbanessa keskusta on hieman isompi, ja sillat hajottavat sen. Perthissa kiinnostavat paikat tuntuvat olevan lähempänä (jopa mä en eksynyt). Nopealla vilkaisulla teatterissa vaikutti menevän kiinnostavia ja moderneja näytelmiä joista en ollut kuullutkaan, ei vain viihdepläjäyksiä. Ehdoton plussa on, että teatterin päävenue on nimeltään Heath Ledger Theatre. Perth on siis ihan liian aliarvostettu kaupunki! (artikkeli: miksi Perth on Australian Los Angeles)

Julkinen liikenne joka toimii: Ilmaiset keskustabussit, hyvät junat, tosin kävelymatkan päässä vaikuttaa olevan kaikki tarpeellinen

Ihmiset: Paikalliset ovat Queenslandin tapaan välittömiä ja auttavaisia. Queenslandissa en juuri nähnyt aboriginaaleja, mutta lännessä ja pohjoisessa heitä on. Kovasti ”aggressiivisista aboriginaaleista” varoitellaan, etenkin pimeällä jos liikkuu yksin, mikä tuntui vähän kummalliselta varoitukselta. Ainoa mua lähestynyt aboriginaalimies sanoi vain että Take care of yourself (ja lähti kävelemään siksakkia). No, täällä ainakin viimeistään tuli selväksi, etteivät valkoiset ja aboriginaalit hengaile keskenään, valitettavasti, ja että aboriginaaleja pidetään roskasakkina, mikä on todella surullista ja väärin.

Ympäristö: vihreä kaupunki, paljon puita kaikkialla, luonto lähellä, hieno Swan River, merielämä ja rannat ovat suht lähellä. Kaupungin erikoisuus olivat mustat joutsenet, joita onnistuinkin näkemään joessa.

Keskiviikkona lähdin Perthista ja aloitin reissun road trip -osuuden ranskalaisen pojan ja tytön kanssa (todennäköisesti pariskunta, mikä selvisi mulle myöhemmin). Kuulin Brisbanessa tapaamaltani sveitsiläiseltä (sarjassamme kaverin kaverin kaveri), että tämä ranskalainen poika asuu Perthissa ja etsii road trip -seuraa West Australiasta pohjoiseen kuten mäkin, ja olisi lähdössä samoihin aikoihin Perthista. Sveitsiläisen kolmekymppisen tyypin mukaan ranskalainen poika oli tosi mukava, ja nuoresta iästään huolimatta todella kypsä ja fiksu. Sain ranskalaisen yhteystiedot ja kysyin hänen reissusuunnitelmistaan, camping-varusteistaan ja auton varustelusta, ja vaikutti että kaikki on kunnossa ja hyvin suunniteltu. Parin päivän päästä ranskalainen kysyi, haluanko tulla sen ja hänen kaverinsa kanssa viiden päivän road tripille Perthista etelään ennen kuin lähdemme pohjoiseen, ja kertoi tämän reissun aikataulun, suunnitelmat ja pit stopit, joissa he ajattelivat pysähtyä. Ilahduin että mua pyydettiin jo tälle reissulle mukaan, ja hyvä vaikutelma vahvistui, kun ranskalainen tarjoutui hakemaan mut Perthin lentokentältä ja heittämään hostellille. Kun saavuin lentokentälle, sain Facebook-viestin tuntemattomalta ranskalaiselta tytöltä. Tyttö selitti olevansa tämän ranskalaisen pojan kaveri ja laittavansa viestiä tämän puolesta, koska pojan akku on loppu. Ranskalainen poika tulikin siis hakemaan mua tämän ranskalaisen tytön kanssa. Ensivaikutelma heistä oli ihan ok, vaikkakin he puhuivat enimmäkseen ranskaa keskenään. Sanoin kyllä kohteliaasti, että valitettavasti en puhu ranskaa mutta haluaisin osata sitä, ranska on kaunis kieli ja ehkä nyt sitten opin vähän ranskaa (heh heh). Yritin heittää että Je ne parlez francais, ca va ja bonjour.

Pian mulle selvisi, että road tripille tuleva ranskalaisen pojan kaveri onkin tämä ranskalainen tyttö. Toivoin mielessäni, etteivät he jatkaisi reissullamme ranskan höpöttämistä ja ranskalaisen musiikin popittamista autossa, mutta toisin kävi. Seuraavana päivänä kävimme ranskalaisen pojan kanssa ostamassa camping-varusteet Kmartista. Poika oli vähän poissaolevan oloinen ja suurimman osan ajasta naama kiinni kännykässä, mutta ajattelin sen johtuvan joko ujoudesta, työstressistä sillä pojan piti kirjoitella Deliveroohon liittyviä viestejä koko ajan, tai molemmista. Autossa hoidin enimmäkseen keskustelun ylläpidon, ja huomasin pian ettei poika kysellyt hirveästi musta mutta vastasi sujuvasti kyllä itseään koskeviin kysymyksiin. Mietin myös, haluaako ranskalainen kuunnella ennemmin musiikkia kuin puhua tai onko se väsynyt, joten välillä olin vain hiljaa. Päättelin, ettei meistä varmaan tule ylimpiä ystäviä, mutta kyllä tämä varmaan tästä.

Road tripin ekana päivänä keskiviikkona kävimme ranskalaisen pojan kanssa ostamassa ruoat ja kaljat, ennen kuin haimme tämän ranskalaisen au pair-tytön au pair-kodistaan. Tässä vaiheessa kaikki meni ihan hyvin ja pystyimme juttelemaan ruoista ja mitä kukin haluaa syödä ihan normaalisti. Kuitenkin ranskan pulputus alkoi heti, kun haimme tytön ja sain ottaa pariskunnasta kunnon meidän reissu-yhteiskuvan auton edessä (ihanaa ulossulkemista). Otin parhaimman mökötysasentoni ja -ilmeeni tehdäkseni selväksi, että ranskan puhuminen ärsyttää ja sanoin ihan suoraan, että mä en edelleen puhu ranskaa. Ranskispoika huomasi ärsyyntymiseni ja yritti heittää vitsikkäästi tytölle, että nyt puhutaan englantia. Perthista ulospääsy ruuhka-aikaan kesti, ja ranskalaiset aloittivat pian ranskalaisten biisien popittamisen (jep, aina chansoneista alkaen). Volyymi tietysti täysille ja hoilottamista kurkku suorana. Välillä ranskispoika tajusi että tämä on ehkä vähän liikaa, ja sanoi että hänellä on englanninkielisiäkin biisejä – mitkä olivat Guns’n’Rosesia, ACDC:ta ja Metallicaa (näissä bändeissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta miksi kaikki kuuntelevat aina näitä samoja renkutuksia ympäri maailmaa?). Ranskispoika yritti myös piristää mua sanomalla että haluatko kuulla todella kauniin englanninkielisen biisin. Sanoin että tottakai, minkä jälkeen poika laittoi The Cranberriesin Zombien soimaan. Valitettavasti möläytin ”I hate this song” (tosin nauraen). Ranskalainen oli hölmistynyt. ”Mutta tämä on hyvin kuuluisa laulu! Etkö tiedä että tämä kertoo IRA:n pommeista?” ”Tiedän, mutta en ole ikinä pitänyt tästä laulusta. Mutta kyllä sä saat kuunnella tätä jos haluat. Siis joo on tämä ihan ok, kuunnellaan vaan…”jatkoin nolostuneena. Mietin, pitäisikö seuraavan kerran, kun mulla on ulkomainen vieras Suomessa, lähteä sen kanssa retkeilemään vaikka Nuuksioon, ottaa suomalainen kaveri mukaan ja popittaa täysillä jotain scheissea, esimerkiksi Yötä. Miltä se tuntuisi tästä ulkkarista?

Kun lopulta olimme ilmaisella leirintäalueella, oli jo pimeää ja yllättävän kylmää, varmaan 13-15 astetta, mikä tuntui todella jäätävältä. Leirintäalueella ei ollut minkäänlaista vessaa, joten puskapissa australialaisessa bushissa tuli tutuksi. Onneksi en törmännyt käärmeisiin…

Ranskispojalla oli onneksi iso lamppu ja mullakin pieni taskulamppu, joiden valossa pystytimme teltat. Ranskalaiset ystävällisesti auttoivat mua teltan pystytyksessä, mutta puhuivat pystytysvaiheessakin ranskaa. Sanoin hölmistyneenä, että jos te puhutte mun uudesta teltasta ja siitä, miten se pystytetään ja miten se toimii, voisitteko puhua englantia, niin että minäkin ymmärtäisin. Tähän ei reagoitu mitenkään. Yritimme hakata telttakeppejä maahan jakoavaimella, mikä keskeytyi kun leirintäalueen saksalaiskundi huusi kaukaa että tarvitsemmeko vasaraa. Ranskispoika sanoi että ei tässä mitään, mihin mä sanoin että kyllä kiitos, vasara olisi aika jees. Saksalainen tuli paikalle kunnon vasaran kanssa ja hakkasi telttakepit maahan puolestamme. Ranskispoika ei kiitellyt mitenkään vaan jatkoi toisen teltan pystyttämistä jakoavaintekniikalla ja hoki ”kein Problem”. Tämän jälkeen kokkasimme, ja ranskalaiset puhuivat yhteisessä pöydässä enimmäkseen ranskaa, kuin en olisi paikalla vaikka istuin heitä vastapäätä. Yritin sanoa että ruoka on hyvää ja tähtitaivas hieno, mihin kommentoitiin sentään jotain.

Jatkoin juttelua saksalaispoikien kanssa ja kyselin heidän reissuistaan. Toinen oli juuri aloittanut working holidayn, kun taas toinen oli Ausseissa vain parin viikon lomalla. Saksalaiset olivat tavanneet toisensa hostellissa. Tultiin todella hyvin juttuun, varsinkin kun toinen saksalainen sanoi reissanneensa Suomessa ja Lapissa, tunnisti mun pohjoismaisen aksentin ja kehui pohjoismaisia ihmisiä mukaviksi ja ystävällisiksi. Saksalaiset kysyivät, reissaanko ranskalaisten kanssa ja ovatko he kivoja. Joo, muuten kivoja mutta puhuvat vaan ranskaa koko ajan,vastasin. No sehän on ihan epäreilua, sanoivat saksalaiset. Myöhemmin illalla kun ranskalaiset menivät nukkumaan, käppäilin saksalaisten autoon ja kysyin, voidaanko vaihtaa WH-saksalaisen kanssa yhteystietoja (”siltä varalta jos jokin menee pieleen ja pitää vaihtaa porukkaa”). Kadehdin miestravellereita, jotka voivat noin vaan vuokrata tai ostaa pakun tai nelivedon ja ajaa ympäri Ausseja, kunnes muistin että olen törmännyt pariin yksin ajaviin naiseenkin tällä reissulla. Miksi en ole juuri ajanut ajokortin saamisen jälkeen ja ajatuskin ajamisesta hermostuttaa, en tiedä – kieltämättä olisi helpompaa jos handlaisi ajamisen väärällä puolella tietä ja auton vaihteet, jotka ovat väärässä järjestyksessä. Ei olisi riippuvainen muiden kyydeistä.

Vaihdettiin Facebookkeja ja saksalaiset kysyivät, haluanko katsoa heidän kanssaan jonkin leffan läppäriltä. Aloitettiin Hangover 3, mutta kun alettiin torkkua saksalaisten kanssa auton pehmeillä karvapenkeillä, eikä leffa ollut edes puolessavälissä, toivotin heille hyvät yöt ja ryömin telttaani nukkumaan koiranunta ja hytisemään kylmästä. En voinut uskoa, että mulla on taas kylmä Australiassa. Seuraavana yönä laitoin neljä paitakerrosta päälle, villasukat ja hanskat sekä hupun korviin, vähän helpotti.

Lähdimme aamulla 6.30 (ranskalaispojan mielestä puoli tuntia myöhässä) ajamaan. Torkuin ja hytisin auton täydellä takapenkillä, ja taistelin kasseja, reppuja ynnä muita tavaroita vastaan jotka yrittivät vyöryä päälle pikku nelivedossa. Kuin istuisi tuntikausia muuttoautossa. Päivä sujui kuitenkin enimmäkseen ihan hyvin. Saavuimme ensiksi Mammoth Caven hienoon tippukiviluolaan, jossa onnistuimme olemaan ensimmäiset asiakkaat. Luola oli todella vaikuttava, ja kiittelin ranskalaisia kivasta ideasta, sillä itse en tiennyt ollenkaan tällaisen luolan olemassaolosta.

Kännykuvat eivät ihan tehneet oikeutta tälle upealle paikalle. Luolasta on löytynyt vaikka mitä esihistoriallisia aussieläinfossiileja, ei ihme!

Tämän jälkeen menimme seuraavaan Lonely Planet -Australia (in French)-suosituspaikkaan, eli Leeuwin Estate –viiinitilalle. En ollut niin innoissani viinitilojen yms. tsekkaamisesta Ausseissa, koska paikallinen viini, olut ym. alkoholi ei vain ole niin hyvää, ja menisin viinitilalle ennemmin Ranskassa tai Italiassa. Ajattelin kuitenkin mennä mukaan, koska porukan enemmistö halusi tsekata viinitilan. Viininmaistelu ranskalaisten kanssa olikin oma kokemuksensa, varsinkin kun toinen ranskalainen oli kotoisin bordeaux-alueelta, toinen taas riesling-alueelta. Lähes kaikki viinit saivat tyrmäävän tuomion, ja itsekin heitin että goon on itseasiassa parempaa. Vitsailimme, pitäisikö ehdottaa olisiko tilalla yhtään goonia ja järjestää goonin maistelu. Viinitilakierroksella oli myös hauska kuusikymppinen kanadalainen pariskunta, jotka fiilistelivät Suomen designia kuultuaan, että olen Suomesta (”I love Merimikko!” ”You mean Marimekko?” ”And what’s the glassware that starts with I?” “Iittala?” “Yes that! We have a lot of Iittala at home!” Viinin maistelujen jälkeen ajoimme johonkin Margaret Riverin taukopaikalle kokkaamaan. Ranskalaiset puhuivat taas pelkkää ranskaa, paitsi kommentoidessaan kasvissyöntiäni (”kyllä joskus on hyvä syödä lihaa”), mitä en taas jaksanut kommentoida tai puolustella, joten en sitten sanonut mitään. Ehdotin, voisimmeko kävellä joen varrella hetken, mihin ranskalaiset myöntyivät, tosin sanoen että on vaan sitten viisi minuuttia aikaa. Tämän jälkeen ajoimme jollekin lookoutille ja leirintäalueellemme, jossa oli huussi, muttei suihkua. Ajattelin, että jaksan vielä tämän yön, mutta seuraavassa paikassa on paras olla suihku. Ehkä olen vähän snobi, but I’m too old for this shit. Ajoimme kivalle rannalle katsomaan auringonlaskua, ja eiköhän rannan parkkipaikalla ollut yllättäen iso porukka ranskalaisia, joten siitähän alkoi (tai jatkui) taas ranskankielinen keskustelu. Koska kukaan ei kysynyt nimeäni tai esitellyt mua, ilmoitin että lähden jo rannalle kävelemään. Ranskalainen tyttö seurasi mua ja juttelimme hetken kahdestaan siitä, mitä teimme ennen Australiaa ja kauanko meinaamme olla täällä. Ranskalainen tyttö sanoi tulleensa Australiaan parantamaan englantiaan. Pian ranskalainen poika liittyi seuraamme ja toi meille kaljat, mikä oli ihan ystävällistä.Ranskispoika jopa vähän avautui siitä, kuinka hän on odottanut töiden loppumista, lomaa ja road tripia, ja mitä aaltojen ääni ja näkeminen merkitsevät hänelle, kun hän on Etelä-Ranskasta kotoisin. Oli taas vähän viileä, joten päätin kävellä vähän rannalla. Ranskalaiset halusivat katsoa aaltoja, joten otin kuvia maisemista ja valkoisista kallioista keskenäni.

Oli todella kaunista ja auringonlasku oli hieno. Ranskalaiset eivät tosin halunneet olla rannalla pimeään saakka, koska aurinko laski pilveen, mikä heidän mielestään oli epäonnistunut auringonlasku. Ok sitten, sanoin ja kävelimme takaisin leirintäalueelle. Ranskalaiset aloittivat taas kokkaamisen, mutta päätin mennä nukkumaan, koska olin ollut koko päivän kuolemanväsynyt. Illemmalla kun etsin vessaa taskulampun valossa ja eksyin polulla johonkin puskaan, pinnani alkoi taas kiristyä, mutta onneksi jostain ilmestyi taas ystävällinen retkeilijäsaksalainen, joka kertoi mulle missä se vessa taas olikaan. Kysyin ranskalaisilta, voisimmeko mennä seuraavaksi paikkaan, jossa olisi suihku ja selvittää WikiCamps-appsista missä sellainen on. Samalla yritin vihjailla, voisimmeko reissata ennemmin leirintäalueen fasiliteettien ehdoilla ja niin, että voimme kokata, pystyttää ja purkaa teltan päivänvalossa jos mahdollista, ja katsoa nähtävyys-minuuttiaikataulua sitten myöhemmin. Kysyin myös, voisimmeko ainakin keskustella yhdessä siitä, millaisessa paikassa haluamme olla yötä, sen sijaan että suunnitelmia muutetaan ja mulle vain kerrotaan päätökset, muttei oteta päätöksentekoon mukaan; olisinhan voinut jäädä suosiolla loppuviikoksi Perthiin, mutta mua pyydettiin tälle reissulle mukaan. Vastaus oli vaan nyrpeä joo joo, ja menin nukkumaan. Ajattelin, että jaksan vielä sunnuntaihin, kun palaamme Perthiin, ja ehkä ranskispoika on erilainen, kun aloitamme road tripin pohjoiseen eikä se voi enää puhua ranskaa.

Seuraavana aamuna piti herätä taas viideltä, koska ajoa oli taas paljon. Ranskalaiset pulputtivat taas ranskaksi fiksatessaan auton katon korin tavaransäilytyssysteemiä ja korin pressua, ja yritin taas kysellä hyväntuulisesti että mikäs tässä on ongelma ja mistä te puhutte. Puheenaihe oli kuulemma niin tekninen, että sitä oli vaikea englanniksi selittää. Yritin sanoa kannustavasti ranskalaistytölle, että jos haluat parantaa englantiasi, sun pitää yrittää puhua sitä vaikka sitten yksinkertaisemmin. Tyttö vaikutti kuitenkin turhautuneelta ja kiukkuiselta, käytiinhän keskustelu kuudelta aamulla, joten lopetin vänkäämisen. Ranskistyttö ystävällisesti tarjoutui istumaan tällä kertaa kamalalla takapenkillä, mistä olin kiitolllinen.

Yritin puhua autossa vähän small talkia ja kehua ranskispojan ajotaitoa. Vastaus oli kuitenkin taas ”What? Sä puhut niin hiljaa etten mä ikinä kuule sua ekalla kerralla” (mikä ei pidä paikkaansa, sillä yleensä kun toistin asiani yksinkertaisemmin toisella kerralla, hän ymmärsi). Yritin heittää läppää myös Rednexin Cotton-Eye-Joe:sta, joka oli ranskiksen playlistilla. ”Sä taidat tykätä tästä biisistä kun tää soi taas kolmatta kertaa.” ”No tämä on vain soittolista.”

Kuitenkin vaikka olin etupenkillä, autossa ranskankielinen pulputus ei ottanut taaskaan loppuakseen. Ranskispoika vaihtoi oman musansa ranskistytön musiikkiin, ja ärsyynnyin siitä, miksei kukaan kysy mitä mä haluan kuunnella ja olisiko mun kännykässä ehkä hyvää musiikkia. Ranskikset jatkoivat ranskan puhumista, joten päätin kokeilla uutta, joskin ärsyttävää inttämistaktiikkaa, joka saisi ranskalaiset ehkä vihdoin tajuamaan että mäkin olen paikalla ja muakin saattaisi kiinnostaa mitä tapahtuu, ja kysyin taas mistä he puhuivat.

”Me vaan puhuttiin ranskaa”, sanoi poika.

”Joo mä tiedän, mutta mistä te puhuitte?”

”No en mä aio sulle jokaista lausetta kääntää”, poika naurahti.

Tässä kohdassa hermoni paloivat totaalisesti, mutta onneksi pysyin rauhallisena sanoessani ”that’s a weird attitude”. Koska musa oli täysillä, ranskiskundi kysyi taas ”what?” ja jouduin korottamaan ääntäni sanoessani ”I SAID THAT’S A WEIRD ATTITUDE”. Sanoin myös että niin kauan kuin olen tässä autossa, täällä puhutaan englantia ja tuo on todella epäkohteliasta. Takapenkin ranskistyttö alkoi huutaa musan päälle että ”stop talking”, mihin kommentoin hölmistyneenä ”what??” Ranskispoika sanoi että ajetaan nyt Elephant Rock-rannalle ja jutellaan sitten siellä. Autoon laskeutui kunnon mykkäkoulutunnelma, kunnes kysyin voisiko ranskispoika ajaa mut johonkin hostellille, kun sellainen tulee vastaan. ”Our traveling is clearly not working.” ”That’s true”, vastasi ranskalainen eikä edes yrittänyt selitellä tai pahoitella. Sanoin että tämä ei toimi jos ette halua puhua englantia, mihin ei kommentoitu mitenkään. Ajoimme hienolle Elephant Rock-rannalle, jossa oli taas upeita kalliomuodostelmia, turkoosia vettä ja valkoista hiekkaa. Siihen näkyyn en ole vielä kyllästynyt. Ranskistyttö tarjosi itse tekemäänsä pullaa, ja kysyi, haluanko kuvan itsestäni mutta oloni oli aika räjähtänyt, joten kieltäydyin kohteliaasti.

Tämän jälkeen ajoimme Albanyyn. Ranskispoika yritti ensin heittää mut leirintäalueelle, mutta sanoin etten mene telttailemaan yksin. Tämän jälkeen ranskis yritti heittää mua holiday apartments –motelliin, mutta sanoin että tämä näyttää liian kalliilta. Koska akkuni oli taas loppu, kysyin voisiko ranskispoika vaan googlata mulle lähimmän hostellin. Löysimme tutun ja turvallisen YHA:n, mutta respan aukeamiseen oli vielä viisi tuntia. Ranskikset olivat suuntaamassa seuraavaksi viskitislaamoon, joten ehdotin että liittyisin heidän seuraansa ja he heittäisivät mut takaisin hostellille tislaamon jälkeen. Ranskispoika sanoi, että heidän pitää jatkaa matkaa tislaamolta joten mitä jos ottaisin vaan kamani ja odottaisin hostellissa kunnes huone vapautuu.

”Mutta mitä mä teen täällä viisi tuntia?”

”No sä voit vaikka kävellä kaupungilla”.

”Ok”, sanoin silmiäni pyöritellen ja raahasin kamani hostellille. Ranskistyttö toivotti hyvää ja turvallista matkaa, mutta poika ei vastannut bye bye-toivotukseeni mitään. Myöhemmin huomasin, että poika oli paitsi poistanut, myös blokannut mut Facebookista. En sitten taida ikinä saada niitä Elephant Rock-kuvia…

Hostellissa makasin vähän aikaa olohuoneen sohvalla ja olin lähinnä huojentunut. En tiennyt, minkä kokoinen paikka Albany on, onko täällä edes juna- tai bussiasemaa ja miten ja milloin pääsen täältä pois, mutta ajattelin, ettei nyt saa joutua paniikkiin ja kyllä kaikki selviää. Pienellä googlettamisella selvisikin, että täällä on sekä juna- että bussiasema. Muistelin myös, että Bill Bryson fiilisteli Albanya, Australian ensimmäistä eurooppalaista asutusta mainiossa Down Under-kirjassaan, ja TripAdvisorin mukaan täällä on vaikka mitä nähtävää. Respa aukesikin jo parin tunnin päästä, ja päätin hemmotella itseäni ottamalla ihan oman yksityishuoneen mukavalla parisängyllä. Vessa ja suihku ovat tuttuun tapaan käytävällä, mutta tämä lasketaan jo luksukseksi. Avauduin whatsappissa ja messengerissa kavereilleni road tripin tyssäämisestä ja aloin suhtautua asiaan jo huvittuneesti. Kävin syömässä mukavassa mutta kalliihkossa paikassa, koin hetken morkkista törsäilystä, mutta sitten päätin että olen ansainnut hyvän ruoan paikassa jossa soi Smiths ja Bloc Party. Muistin että oli St Patrick’s Day, googlasin onko Albanyssa yhtään irkkupubia ja löysinkin vanhan brittipubin, jonne oli kolme tienviittaa – ilmeisen legendaarinen paikka siis, kun sinne oli tienviittoja kaduilla. Matkalla pubiin keski-ikäinen seurue pysäytti mut. ”Oletko menossa tuohon pubiin?” ”Joo olen.” ”Suosittelen! Paras pubi ikinä! You’ll have time of your life!” Kieltämättä piristävä kohtaaminen. Menin tuohon pikkupubiin, otin Bulmersin, kuuntelin livemusiikkia, katsoin vihreisiin pukeutuneita St Patrick’s-seurueita ja näin, kun joku keski-ikäinen mies soitti säkkipilliä kadulla. Menin takaisin hostelliin katsomaan telkkaria (Ylämaan kettu tuli telkasta!) ja soitin Messenger-puhelun tutkijattaren kanssa. Ikävöin pienen hetken Brisbanea, kunnes nukahdin.

Ihan hyvä miniseikkailupäivä ja opettavainen mini road trip, sanoisin. Seuraavaa käännettä odotellessa!