Aamuauringon ihanat säteet leikkaavat sisään ateljeeni kauniista kattoikkunoista. Kaikki aistit valpastuvat ja inspiraatio saa pensselin suorastaan lentämään väripaletilla luoden jokaisella viivallaan aavistuksen mestariteoksesta.

Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Koirat kiipeävät pöydälle pitämään seuraa, jos yksikin tuoli on jäänyt laittamatta tiiviisti pöydän alle. Yritän parhaani mukaan varjella aamukahvikuppia, vesiväriastiaa ja piirrustustani.En kuitenkaan raatsi häätää heti näitä karvajalkaisia ystäviäni. Voi kuinka ne ovatkaan ihania muruja. Lapsimurut ovat jo niin teinejä, että he harvoin viihtyvät keittiössä samaan aikaan ihan vaan oleilemassa ja ruoka-aikaankin syövät hotkien ja poistuvat pikaisesti omiin kammioihinsa. Näinä viikkovapaa-aamuina nautin suunnattomasti pyhästä yksinäisyydestä. Siitä huolimatta, että nämä karvakamut haluavat olla kaikessa mukana. Niiden seura tuo hyvän mielen.

Näinä hetkinä en voi olla hämmästelemättä sitä, että mihin aika kului? Teinit elävät teinimaailmassaan ja sinne on vaikea päästä kurkistamaan. Olen ajatellut, että tärkeintä on nyt vaan olla läsnä. Olla paikalla silloin, kun minua tarvitaan. Pysähtyä silloin (harvoin), kun teini lähetyy omalla asiallaan. Olla vain häntä varten ja neuvoa silloin (harvoin), kun sitä pyydetään. Olen ajatellut niin, että kun istun ateljeessani täpötäydessä keittiössä pensseleideni keskellä, minua on helppo lähestyä. Monesti se houkuttelee myös teinit katsomaan, että mitä olen tekemässä ja kommentoimaan tuotoksiani. Se on hauskaa ja siinä voi saada jopa viritettyä  jonkun keskusteluntapaisen!

Olen saanut melkein kaikki kuvat lohikäärmetarinaani piirrettyä. Sen jälkeen voi taas alkaa kirjoitushommiin.

Kun kirjoitin jännärikirjaani, niin toinen nuoristani hiippaili aina selkäni taakse lukemaan tekstiä. Sanoin, että nyt on sen varran jännä tarina tulossa, että voit lukea sitten vasta vähän vanhempana… Sekös kiinnosti lisää sen jälkeen..