En tiiä voiko sitä oikein mitenkään kuvailla. Vetää Isin hiljaseks – synnytys meinaan, eikä tästä nyt niin kauheesti juttua riitä – edes multa.

Yks tuttu sanoi meille ennen synnytystä, että se kipu on suunnilleen ”Sattuu ihan vi***** potenssiin miljoona” – rohkasevia kommentteja synnytystä kokemattomalle naiselle. No onhan se nyt kaikille selvää, että se ei kliseisesti ole mitään ostoskärryjen työntämistä Lidlin liukuovista vaan pikemminkin sen neliön-mallisen palikan änkemistä ympyrän muotoiseen reikään. Kyllä kaikki miten tahansa synnyttäneet saa olla ylpeitä itsestään – äärettömän kovia hommia, arvostan! Mutta niinhän se menee, että tulos tulee ennen työntekoa vaan sanakirjassa – siitä tosin en oo ihan varma, että missä vaiheessa se Isien työnteko tässä yhtälössä tulee, mutta ehkä sekin vielä tässä joskus selviää.

Synnytys Isin silmin oli varmasti erittäin erilainen kun Äitin silmin – kipuja ei ollut, mutta se stressin määrä… Lääkäreitä ja kätilöitä pomppii ikkunoista ja ovista ihmettelemässä milloin lapsen ja milloin äitin hyvinvointia. Yritä siinä nyt sitten pysyä kärryillä, mikä on normaalia ja kuuluu asiaan ja mikä ei – siinä on kuitenkin lähtökohtaisesti sen hetken sun kaks tärkeintä ihmistä ”pöydällä”. Lakki isosti ilmaan kuitenkin kaikille meitä hoitaneille, rautaisia ammattilaisia, joiden ei todellakaan tarvitse miettiä tekevätkö työtä jolla on tarkoitus – tarkoitus, joka tuskin on kellekään sen suurempi arvoitus. 

Jos vaan lähtiessä ehtii niin mukaan suosittelen ottamaan jotain syötävää ja juotavaa – ainakin meillä oli pitkä päivä ja hotellin puolesta ei Isille luonnollisesti eväitä heru. Tosin päivä menee muutenkin niin höyryissä, että varmasti pärjää kyllä ilmankin. Jälkeenpäin mietittynä, muistikuvana suuresta osasta päivää on pelkkä musta-aukko. Kotiin ajaessa (täällä päin Suomea Isit laitetaan yöks kotiin – mikä toisaalta on penaalista, mutta toisaalta tosi jees – tästä varmasti kaikki naiset on eri mieltä, mutta palataan ehkä tähänkin vielä) rämpytin auton radiokanavat läpi noin kahdeksantoista kertaa, kun olin päättänyt että ekan biisin sairaalalta lähtiessä varmasti muistaa aina – tuskin olis voinut paremmin sattua, kun Suomipop päätti kruunata päivän ja ”Lupaan olla” helähti soimaan – kovia, mutta niin pirun hienoja hommia…

No siitä on nyt jo reilut 9kk, mutta tiesin että Mami oli vessassa tekemässä noin tuhannetta raskaustestiä tässä ~ 8 vuoden aikana – olin siis jo puoliks valmistaunut tähän ”Syö suu tyhjäks ettet tukehdu” huutoon jo eräänkin kerran. Ei siis tarvinnut olla mikään Einstein, että ehdin jo kävellessäni vessaan kelata että ”Noniin, nyt se taitaa olla se hetki kun on kaks viivaa tikussa” ja niinhän siinä tosiaan oli. Taisin ensimmäiseksi todeta ääneen ”Että nyt se sitten viimeistään tää kestotilaus tuli kalliimmaks kun ne irtonumerot.” – Onneks meillä on jo ehditty tottua mun suureen suuhuni ja revettiin yhdessä nauruun ilon-ja pelon sekasin fiiliksin. 😀 Kaupan päälle oli pikkasen kiire, kun olin sopinut että mennään pelaamaan porukalla kierros golffia, mutta sen nyt varmaan kaikki arvaa miten siinä hommassa kävi – pallot pyöri enemmän housussa kuin viheriöllä.

Näistä tunnelmista se meidän valmistautuminen tähän vauva-arkeen sitten lähti. Mami oli töissä ja mä tein gradua – tosin pari viikkoa meni uutisia sulatellessa golf-kentillä että ei tullut hirveesti graduun koskettua. Kaupan päälle oltiin käyty uutisia edellisellä viikolla kavereiden kanssa Virossa hakemassa parit palautusjuomat. Jälkiviisaana on taas hyvä todeta, hyvä että käytiin – tällä hetkellä, kun Isin kaljarahastolle on löytynyt astetta tai paria fiksumpaa käyttöä.

Tais Mami kärsiä alkuraskaudesta myös kohtalaisesta pahoinvoinnista. Sen tahtista se oksentaminen välillä oli, vaikee vieläkään tajuta miten aikuisesta ihmisestä voi tulla niin paljon oksennusta – vartin jatkuvaa yökkimistä, kyllä teki pahaa kattoa vierestä. Kerran erehdyin kysymään ”Tarviiko tulla pitämään hiuksista kiinni?”, mitä nyt ei voi ihan maailman parhaaks ideaks luokitella näin jälkikäteen – kannattaa olla aika varovainen ylipäätään raskauskipuja ja pahoinvointia liittyvissä kommenteissa. 😀

Syyskuussa lähdettiin sitten astetta legendaarisemmalle reissulle Turkkiin, Alanyaan kahden ystäväpariskunnan kanssa. Ei siitä sen enempää, mutta en suosittele yhdellekään raskaana olevalle naiselle/pariskunnalle. Meillä oli mahtava reissu, josta revitään varmasti huumoria vielä kiikkutuolissakin – mutta kumma kyllä kohteessa meinas välillä olla hymy tiukassa. Lähinnä hygienia- ja ruoka-asiat ei herättynyt hirveitä hurraahuutoja kahden raskaana olevan naisen kanssa. Päällimmäisenä punaisen raa’at hampurilaispihvit, jotka kuitattiin paikalliseen tyyliin ”Red? – That’s normal.” Ei kai siinä sitten.

Kaiken kaikkiaan meidän raskausaika meni hienosti, jos sitä edes ehdittiin hirveästi kelailla – mä en ainakaan. Mä aloitin uudessa duunissa lokakuun alussa, jonka lisäks yritin käydä koulussa ja tehdä gradua. Kaupan päälle päätettiin myydä meidän asunto, joka menikin kaupaksi ja saatiin loppuraskauden iloksi muuttohommat. Tietysti piti vielä tehdä kaikenlaisia hankintoja auton ja vauvan tavaroiden ja tarpeiden muodossa. Erityisesti kunnon turvaistuinta ja vauvavakuutusta suosittelen kaikille – meille se on jo maksanut ensimmäisen vuotensa takaisin, vaikka Poitsu on vasta viikon ikäinen! Näistäkin lisää ehkä vielä myöhemmin, jos blogi-innostus säilyy.

Loppuun vielä pyyntö rakkaille naisille – jos mitenkään maltatte niin älkää laittako sitä ”Mulla on menkat myöhässä” – viestiä ainakaan ennen työhaastattelua, tärkeetä palaveria, tenttiä/ylppäreittä tms. mikä nyt teillä saattaakaan olla hiiren verran keskittymistä vaativa juttu. 😉