Nostalgiaa
Voi Yle minkä teit! Enpä olisi uskonut saavana ikinä vastiketta maksamalleni Yle-verolle, mutta toisin kävi.
Maanantaina vahingossa aukaisin telkkarin juuri kun ensimmäisen We Want More -jakson uusinta oli lähtenyt pyörimään. Koukutuin sohvan nurkkaan tiiviisti tapittamaan kuinka Neon 2 yhtyeen miehet kertovat bändinsä historiasta. Itse yhtye ei minua ole liiemmin liikuttanut, mutta täytyy tunnustaa että We Want More -ohjelmassa päästiin hienosti kurkistamaan bändin kiiltokuvamaisen imagon taakse. Ehkä se, että huippuvuosista on kulunut tarpeeksi aikaa, auttoi artisteja kertomaan avoimesti henkilökemioistaan. Kaikki yhtyeen jäsenet päästettiin ääneen ja asioista kuultiin eri puolia. Katsojille myös tarjotaan ihania nostalgiapaloja vanhojen lehtileike- sekä tv-haastatteluklippien muodossa. Artisteille taas haastatteluissa menneistä juttelemaan pääseminen taitaa olla lähes terapiaa… Tv-sarjojen analysointi on kyllä enemmän The Variety Show -blogin Marian heiniä, joten en lähde tätä enempää avaamaan.
Joka tapauksessa eilen sarjassa vuorossa olikin teinivuosieni suuri suosikki, Don Huonot. Voi apua, iik ja ihanaa!
Tänään heti aamusta kaivoinkin kaikki omistamani Donkkareiden levyt hyllystä esiin. Vaikka kappaleita en olekaan kuunnellut moniin vuosiin, niin jännästi sanat pulppuavat huulille. Puhumattakaan niistä teini-iän tunteista joita lyriikoihin yhdistän… Hyrrä, Kupla, Leijailtiin ja moni muu suosikkikappale kuulostaa ihan yhtä osuvalta nyt kuin 90-luvulla. Kauas Pois voisi olla ”tunnusbiisini”. Siinä jos missä kiteytyy matkalle lähdön fiilikset. Jos ei vielä tullut selväksi, niin mieleni on on ollut täynnä aikamoista nostalgian täyteistä myllerrystä on tämän sunnuntaiaamun…
Oletteko te katsoneet We Want More -ohjelmaa tai muuten fiilistelleet Don Huonoja näin yhtyeen perustamisen 25-vuotissynttäreiden kunniaksi?
