Minäkö perhebloggaaja?
Kun toimitus esitti perhebloggaajille haasteen kertoa, miksi bloggaamme perheestä, en alkuun osannut edes tuohon kysymykseen vastata. Lily täyttyi aika nopeasti perhebloggaajien (tai sinne päin) hienoista perusteluista, ja samalla mä itse mietin, että miksi mä ylipäätään bloggaan. Olen viime aikoina kokenut jonkinlaista ahdistusta blogin suhteen. Olen yrittänyt jatkaa samalla linjalla kuin ennenkin, mutta väkisin tuli väliin viikko, jolloin en edes käynyt Lilyssä muuten kuin katsomassa etusivua ja selaamassa nopeasti seuratuista blogeista mielenkiintoisimmat jutut. Kommenttejakin heitin aika vähän, kun normaalisti avaan sanaisen arkkuni päivittäin. Ja että olisin omaan blogiin kirjoittanut… Ei napannut sitten yhtään. Tyhjän blogiluonnoksen aukeaminen aiheutti mussa ainoastaan ahdistusta. Nyt olen päässyt yli pahimmasta tyhjän sivun pelosta, joten ehkä mä sittenkin voisin ottaa haasteeseen osaa.
Alun perin aloitin tämän blogin, koska halusin paikan, johon avautua ja mahdollisesti saada myös vertaistukea. En ajatellut päälleni mitään perhebloggaajan leimaa, vaan tahdoin kirjoittaa elämästä yleensä. Blogini aiheet ovatkin olleet melko kirjavat ja osaltaan se on varmasti syönyt blogini olematonta suosiota. Hölmöä kai olisi väittää, että kirjoitan tätä vain itselleni; tottakai musta olisi ihanaa, että mulla olisi hirveesti seuraajia ja saisin enemmän kommentteja, mutta toisaalta ymmärrän myös elämän realiteetit ja tiedän, ettei mun kirjoitustyyli ole mikään suureen yleisöön vetoava. Onkin ihanaa, että joukossa on kuitenkin muutama iki-ihana lukija, jotka jaksavat ainakin silloin tällöin mun höpötyksiin reagoida.
Miellän itseni edelleen jonkinlaiseksi sekabloggaajaksi. Saatan yhtä hyvin kirjoittaa askartelusta tai leivonnasta kuin myös perheestä ja kissoista. Sen lisäksi, ettei mulla ole mitään erityisosaamista, eikä kirjoitustyylini ole nokkela ja lennokas, en myöskään oikein koskaan ole osannut luokitella itseäni tietyn kategorian alle. Perhebloggaaja olen kai vain siksi, että mulla on lapsi ja luonnollisesti lapsi on osa mun elämää, josta blogissani kirjoitan. Siinäpä se olennaisin syy siihen, miksi lapsestani ja perheestäni kirjoitan; se on osa elämääni. Niin kuin en osaisi rajata blogin ulkopuolelle mitään muutakaan minulle tärkeää asiaa, niin vaikeaa, tai itse asiassa kaikista vaikeinta, olisi rajata läheisimmät ihmiset täysin blogin ulkopuolelle.
Olen koittanut miettiä muita järkeviä tai vähemmän järkeviä syitä perheestä kirjoittamiseen. Vertaistuki on ehkä yksi isoimpia, mikään ei ole mukavampaa kuin saada niitä ”mä niiiiin ymmärrän”-kommentteja vaikkapa uhmaikäisen lapsen edesottamuksia käsittelevään bloggaukseen. Blogi on myös hyvä väylä esitellä onnistuneita valokuvia, samoin lapsen hassut kommentit tai muut kommellukset on kiva kirjata tänne. Joskus myös kirjoittaessa asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin; se uhma ei tunnukaan enää niin hirveältä, enkä mä sittenkään ehkä ole maailman huonoin äiti. Ja kun joskus tuntuu siltä, ettei ole ketään kelle puhua, niin aina on blogi. Jos ei kukaan kommentoi, niin ei se ole niin justiinsa. Pääasia, että on saanut mielensä keveämmäksi.
Ehkäpä siinä oli syitä tarpeeksi. 🙂
Talvityyli in action.
***
Koska aihetta tässä nyt sivutaan, niin haluan kysyä harvalta lukijajoukoltani: miksi eksytte blogiini uudelleen ja uudelleen? Onko mun kirjoitukset mielenkiintoisia ylipäätään vai odotatteko tietyntyyppisiä juttuja? Ärsyttääkö joku? Mistä haluaisitte lukea enemmän tai vähemmän?
Olisi tosi kiva, jos joku vastailisi. Sillä vaikka mä teen tätä osin itselleni, niin toki mä myös toivon, että siellä ruudun takana joku jaksaa kiinnostua mun löpinöistä ja pysyis matkassa mukana. Onhan se yksinpuhuminen livenäkin aika tylsää. ;)