Entä jos sinulle kävisi pahasti?

Mies makasi maassa ja piteli kättä rinnuksillaan, tuskainen ilme kasvoillaan. Oli perjantai-ilta ja olimme ystäväni kanssa kaupungin ydinkeskustassa. Ympärillämme oli erittäin paljon ihmisiä, mutta me olimme ainoat, jotka kiinnittivät mieheen huomiota. Kun menimme auttamaan miestä, joku huusi: ”Antakaa sen juopon olla, oma vikansa, että on tossa jamassa!” Me emme antaneet olla. Selvisi, että miehellä oli vakavia rintakipuja. Kännissä tai ei, soitimme hätäkeskukseen ja pyysimme apua. Tilanteen selitettyämme linjan toisessa päässä  huokailtiin ja luvattiin lähettää poliisipartio paikalle. Partiolla kesti lähes 15 min saapua paikalle. Koko tämän ajan me pidimme huolta miehestä. Tuona aikana lähes kukaan ei pysähtynyt. Kun miehen kivut tuntuivat yltyvän, soitin uudestaan hätäkeskukseen ja yritin kovistella apua paikalle, tuloksetta. Sitten paikalle sattui enkeli sairaanhoitajan muodossa. Tämä rouva otti tilanteen haltuunsa, kertoi ammattinsa ja käski hätäkeskusta napakasti lähettämään ambulanssin. Apu tuli paikalle samaa aikaa poliisien kanssa. Meidät lähetettiin tässä kohtaa pois, enkä tiedä, miten tarina päättyi, mutta en olisi toiminut asiassa missään nimessä toisin.

Lentoaskeleita-blogin Rosanna haastoi meidät kaikki ihan mahtavaan kampanjaan, joka löytyy myös facebookista.

”Eli aloitetaan yhdessä taistelu välinpitämättömyyttä vastaan. Kampanjan sanomana on välittää viestiä, että me yhä avaamme ovet pyörätuolissa istuvalle tai rattaiden kanssa kulkevalle, autamme kaatuneen pystyyn ja keräämme tämän tavarat maasta, kysymme kävikö pahasti. Soitamme ambulanssin jos yhtään epäilemme jonkun sitä tarvitsevan, ja jäämme odottamaan että se löytää perille. Tämän kampanjan tarkoituksena on leivittää sitä ihmisyyttä, mikä jokaiselta kuuluisi tulla refleksinomaisesti selkärangasta tällaisissa tilanteissa. Käyttäydytään me niin, että meidän lapset eläisivät maailmassa jossa bussin lattialle makaamaan jätetyt vanhukset olisivat täysin absurdia ajatus. ”

Alussa oleva tarina on muutaman vuoden takaa ja se tuli minulle ensimmäisenä mieleen, kun luin Rosannan haasteesta. Näitä vastaavia tilanteita on kohdalleni osunut useamminkin ja kaikissa toistuu sama; suurin osa ihmisistä kävelee/ajaa ohi. Minun omatuntoni ei jättäisi rauhaan, jos jättäisin jonkun makaamaan kadulle. Minä en pysty kävelemään reteesti junan ovesta ulos, jos vieressä joku kaipaa apua lastenvaunujen kanssa. Minä en koskaan halua, että oma lapseni toimii niin itsekkäästi, että jättää apua tarvitsevan yksin. En myöskään voi kuvitella, kuinka kamalaa olisi itse maata kadulla sairaskohtauksen jälkeen, eikä kukaan auttaisi. Saatikaan kuulla, että jollekin läheiselle kävisi niin. Siksi minä autan.

Autatko sinä?