Haaste

Jos nyt ruvetaan viilaamaan pilkkua, niin sain blogin aloittamiselle vihdoin sen tekosyyn. Itse asiasta tästä voisi syyttää Puutalobabyn Kristaliinaa ja hänen blogissaan heittämää haastetta. Ihan naurettavaa, aloittaa nyt blogi tämän takia! Mun piti kirjoittaa vaan lyhyesti muistojani kommenttikenttään, mutta muistot paisuivat paisumistaan. Ja jotenkin viimeinen päivämäärä kolahti niin kovaa, että se tuntui hyvältä alulta blogille. Tässä siis heti alkuun pala minua. Viisi hetkeä elämästäni, pala minun syvintä sisintäni. Auts. Se siitä varovaisuudesta.

 

Elokuu 1999

 

Olen 12-vuotias. 6. luokka on juuri alkanut. Kouluunmeno on välillä tuskaa, vaikka olenkin vielä aika tunnollinen koululainen. Kiusaaminen on lisääntynyt, lähes kaikki pojat vihaavat minua. Juuri, kun ne tuntuivat alkavan juoksemaan kaikkien muiden tyttöjen perässä. Olin liian ruma, liian lihava, liian erilainen. Tässä vaiheessa kestän sen kuitenkin. Näytän pitkää nenää kaikille inhokeille ja vietän aikaani paremmassa seurassa. Uusia ystäviäkin saan, kun kouluumme tulee uusi tyttö. Tuon tytön myötä mun kaveripiirikin hiukan muuttuu, eikä vallan ongelmitta, mutta se olisi jo aivan toinen juttu. Aloitan myös musiikkiopiston kuorossa, heittämällä sisään. Kuinka voikaan olla niin typerä, että lopettaa sen vuoden jälkeen, koska kaverit ei ole siellä?

 

Uusia ystäviä löytyy myös netin syövereistä. Eletään chatti-kulttuurin kulta-aikaa, saatan istua (vanhemmilta salaa, tietenkin) rämän pöytäkoneemme ääressä tunteja juttelemassa virtuaali-ihmisten kanssa. Sähköposteja ja numeroita vaihdetaan, mutta pysyvää ystävyyttä on netin kautta vaikea löytää. Tämä on minulle kuitenkin pieni pakopaikka. Paikka, jossa saan olla oma itseni ja jossa kukaan ei arvostele minua ulkoisten tekijöiden perusteella. Haen kipeästi hyväksyntää välkkyvän ruudun takaa. Kelpaanko minä tähän maailmaan, juuri tällaisena?

 

Näihin aikoihin alkaa pahin murkkuikä. Olen kam-mot-ta-va. Huudan, paiskon tavaroita ja ovia, tappelen verisesti sisarusteni ja vanhempieni kanssa. Vihaan kotia, vihaanvihaanvihaan. Myöhemmin tulen pyytämään vanhemmiltani anteeksi sitä, kuinka hirveä oikeasti olin. Olen suuressa ristiriidassa itseni kanssa, toisaalta olen iloinen ja pirtsakka, jopa räväkkä varhaisteini, mutta jossain sisällä on jotain mustaa. Ja se mustuus kasvaa.

 

Huhtikuu 2003

 

Istun junassa. ”Seuraavaksi Hyvinkää”, kuuluu kaiuttimista. Minua pelottaa, pelottaa aivan tolkuttomasti. Samalla puhkun intoa. Olen tehnyt jotain, mihin en koskaan olisi uskonut kykeneväni. Olen uhmannut vanhempieni ja oikeastaan kaikkien läheisteni toiveita ja hakenut opiskelemaan vieraalle paikkakunnalle. Eniten olen yllättänyt itseni. Minäkö, se poikien vihaama rumilus luokan perältä, aion todella lähteä pois? Se tyttö, joka ei osaa mitään, josta ei ole mihinkään? Minäkö jätän taakseni kaiken tutun ja turvallisen?

 

Minulla on poikaystävä, muutaman vuoden vanhempi. Joskus se poikaystävä heittää minut kouluun ja tunnen suurta ylpeyttä noustessani autosta. ”Katsokaa nyt, kyllä joku voi oikeasti minuakin rakastaa!” Rakkaudesta tuskin on kyse, ainakaan omalta puoleltani. On vain hienoa, kun on joku. Olen niin kyllästynyt kaikkeen, tuntuu, että tukehdun, jos en pääse pois! Poikaystävä maalailee kuvia tulevasta, naimisiinmenosta, lapsista. Tekisi mieli ravistaa, että hei haloo! Mä oon vasta 16! Suhde ei kestä kauaa, luojalle kiitos. Äidin kanssa välit viilenevät, äiti on poikaystäväni pauloissa, eikä kykene ymmärtämään, miksi eroan hänestä. Minua oksettaa. Rukoilen joltain ylemmältä voimalta apua, päästä minut pois täältä.

 

Minua kiusataan edelleen. Joka päivä kuulen ja näen koulussa, kuinka huono ihminen olen. Hyi vittu, tuolta se taas tulee! En varmana istu ton oksennuksen vieressä! Äkkiä, peittäkää silmänne, ettei ne syövy! Tapa ittes, senkinrumaläski! Minä uskon. Minä tunnen jokaisella solullani, kuinka perseestä olen. Ei auta ystävien vakuuttelut, ei satunnaiset huomiot pojilta koulumme ulkopuolella. Minua ei voi kukaan rakastaa. Minä haluan pois niin paljon, että se sattuu. Jos en rohkene ottaa itseltäni elämää, on minun rakennettava se jonnekin muualle.

 

Hyvinkäällä koulun pääovia tuijottaessa rohkeus meinaa pettää. Poltan tupakan, toisenkin. Ei minusta ole tähän, ei varmasti ole. Mitä jos minusta ei pidetä täälläkään, mitä jos olen huono, mitä jos jään aivan yksin? En tunne täältä ketään, voinko oikeasti tehdä tämän? Kyyneleet meinaavat tulla silmiin. Käännyn pois. Ja sitten päättäväisesti takaisin. Nyt ei peräännytä. Kävelen kohti koulua ja ovista sisään. Taulussa kehotetaan ilmoittautumaan pääsykokeisiin toisessa kerroksessa. Minä nousen portaat, ilmoittaudun ja hoidan kokeet pois alta. Jos uskoo kohtaloon, voisi sanoa, että tuona päivänä sinetöin kohtaloni.

 

Maaliskuu 2009

 

Kolme tyttöä, minä mukaan luettuna, tanssii baarin lattialla. Meillä on niiiiin hauskaa. Olen muutamaa päivää aiemmin täyttänyt 22 vuotta. Sitä kai tässä vähän juhlitaan ja ihan vaan sitä, että elämä on niin kivaa!

 

Jos toisena hetkenä voi olla niin käsittämättömän onneton, sitä voi toisena olla jo käsittämättömän onnellinen. Vaikka menneisyyden haamut roikkuvat mukana ja yrittävät lannistaa, olen silti saanut itselleni jotain pohjattoman tärkeää: sen uuden elämän. 22-vuotias minä kiittää koko sydämestään sitä 16-vuotiasta tyttöä, joka oli niin suunnattoman rohkea, että lähti ja rakensi uuden elämän.

 

Olen valmistunut ammattiini edellisenä vuonna. Jos tähän ajankohtaan pitää jotain huonoa yhdistää, on se työpaikka: yli tunti matkaa suuntaansa, osa-aikaisuus ja huonot kemiat pomojen kanssa. Koko ajan etsin muuta, en jakaisi enää toista vuotta tässä paikassa. Onneksi on mukava työkaveri, jonka kanssa meitä naurattaa ihan hirveästi joka päivä. Vieläkin on ikävä, elämä vei meidät niin eri suuntiin.

Hyvinkää toi minulle mukanaan sen kaiken, mitä toivoinkin. Ja vielä enemmän. Minusta tuli itsenäinen, sain uusia ystäviä. Minut hyväksyttiin juuri sellaisena kuin olin, eikä kukaan ollut muuttamassa minua. Voitteko kuvitella sitä tunnetta, kun kävelet koulun käytävällä tai kadulla seitsemän vuoden henkisen rääkkäyksen jälkeen, eikä kukaan kiinnitä sinuun negatiivista huomiota? Tai jos kiinnittää, niin pitää sen tiedon ainakin itsellään, omassa kaveripiirissään. Olen niin vapaa, niin vapaa. Eikä se ollut helppoa. Ensimmäiset viikot yksin soluasunnossa Hyvinkäällä olivat kamalia. Vaikka sain pian kavereita, oli minulla välillä suunnaton koti-ikävä. Pelkäsin, että olen tehnyt virheen. Joskus jopa harkitsin, että lähden takaisin, luovutan. Onneksi en tehnyt sitä. Tämä on minun kaupunkini.

Aamuyöllä avaimet kilistää laukun pohjalla, kauhean vaikea poimia niitä. Kumma juttu, ettei ne millään meinaa edes sopia avaimenreikään. Kompastus kynnykseen ja hihitys perään. Kuuntelua. Asunto on hiljainen. Huh. Hiippailen keittiöön, nappaan särkylääkkeen ja ison lasillisen vettä. Käyn vessassa ja kompuroin taas kynnyksiin. Väsyttää. Hiivin hiljaa makuuhuoneeseen ja vaihdan yöpuvun päälle. Kaivaudun varovasti vällyjen väliin ja painan pään tyynyyn. Katselen pimeyteen niin kauan, että silmät tottuvat kunnolla pimeyteen. Piirteet selkenevät, siinä hän on. Painan hellän suukon hänen poskelleen, varon herättämästä. Suljen silmäni ja vaivun suloiseen uneen, onnellisena.

 

18.9.2009

 

Taas ne samat tytöt tanssivat ja hauskaa on. Illalla on ollut teemabileet, ollaan aika boheemeja! Päällä on sellaset vermeet, ettei kyllä koskaan muulloin. Kaikkea pitää kuitenkin kokeilla. Ilta on mahtava, usein tätä iltaa muistellaan ystävän kanssa. Kaverin paita jäi mulle moneksi kuukaudeksi, mutta ei kai se niin justiinsa. :D

 

Olen aloittanut edellisessä kuussa uudessa työpaikassa. Työmatkaa on edelleen jonkin verran, mutta muuten paikka on parempi. Työkaverit on mukavia ja sitä rataa. Ennen kaikkea työpaikka on vakinainen. Tulevaisuudessa siintää monta haavetta avomiehen kanssa. Elämä tuntuu juuri nyt hyvältä ja tasapainoiselta, vaikka jotain kaipaankin.

 

17.7.2010

 

Istun sohvalla avomieheni kummitytön synttäreillä. On lämmin, tosi lämmin. En halua istua ulkona paahteessa, jotenkin ahdistaa ja väsyttää, kuumuuden lisäksi myös muu hössötys. Syön palan kakkua, vaikka ei ihan hirveästi teekään mieli, en ole koskaan ollut täytekakun ystävä. Otan kahvikupin käteeni ja hörppään. Haju on jo kitkerä ja maku jää ikävästi pyörimään kielelle. ”Onko tää kahvi susta jotenkin vahvaa?” kuiskaan miehelle, joka katsoo ihmetellen. Ei siis. Jätän osan kahvista juomatta, kaadan sen salaa keittiössä lavuaariin. Vähän hymyilyttää, mahan pohjaa kipristelee jännityksestä.

 

Kotona biojäteroskis haiskahtaa supervahvana nenään. Nälkäkin olisi ja vähän allö olo, ei olisi pitänyt syödä makeaa kakkua tyhjään vatsaan. Puistan epäilykset mielestä, yritän rauhoitella itseäni. Voileipä on herkullista ja auttaa oloon. Loppuillan tarkkailen itseäni liiaksikin asti. Pidän itseäni hölmönä, vakuuttelen olevani vainoharhainen, en halua taas pettyä. Mutta jos kuitenkin…

 

Seuraavana päivänä tikkuun piirtyy ne kaksi kuuluisaa viivaa. Yhdeksän kk myöhemmin olen pienen pojan onnellinen äiti.