Hiljaisuus

Läppärini näppäimissä on tainnut viime aikoina olla jotain vikaa. Niihin on ollut niin kovin vaikea painaa sormiaan, vaikka päässä pyörii monia aiheita ja tietokone tulvii kuvista. Yksi postaus elokuulla, yksi, syyskuulla ei yhtään! Nytkin kirjoittaminen tuntuu tahmealta, aivan kuin sormet painaisivat liikaa.

Ja miksi olen ollut hiljaa? No jaa, en itsekään osaa vastata kysymykseen. Aloitin työt pitkän kesäloman jälkeen uudessa paikassa, mutta ainahan olen blogannut töiden ohessakin. Arkeen on sisältynyt myös entistä enemmän liikuntaa, joka osaltaan on syönyt aikaa bloggaamiselta. Mutta kyllä minulla aikaa bloggaamiselle olisi, jos vain saisin aikaiseksi. Ajatuksia riittäisi, mutta joka kerta, kun yritän kirjoittaa, kaikki tekstit tuntuu tyhmiltä. Enkä voi siltäkään piiloutua, että blogissa on ollut viimeisten kuukausien aikana todella hiljaista myös kommenttikentän puolella. Realiteetit tässä kai siis iskevät naamaan märällä rätillä; en mä ihan yksin jaksa täällä höpistä.

Toisaalta en myöskään tiedä, mistä kirjoittaisin. Moni muukin on viime aikoina tuntunut ahdistuneen kategorioista ja luokitteluista, ja minäkin huomaan miettineeni, mihin oikein kuulun. En koe olevani perhebloggaaja, vaikka äiti olenkin; harvoin minulla on puhtaasti lapseeni tai perheeseeni liittyviä postauksia. En tiedä tuon taivaallista muodista, enkä ole kiinnostunut tietämäänkään. Mielipiteitä yhteiskunnallisista asioista riittää, mutta en mä osaa tarpeeksi fiksusti niistä kirjoittaa. Tykkään leipomisesta ja kuvaamisesta, mutta kummassakaan en ole tarpeeksi innokas tai taitava, että niistä riittäisi postattavaa tarpeeksi usein. Niinpä olen kirjoittanut kaikesta, mitä mieleen juolahtaa, mutta yhtäkkiä tuntuu, ettei se olekaan hyvä, koska pitäisi kuulua johonkin. Ääh, en tiedä, saako kukaan kiinni siitä ajatuksesta, jota tässä yritän esittää.

En tiedä, tekeekö blogini tässä hidasta kuolemaa, vai onko nyt vain suvantovaihe. Toisaalta kaipaisin ehkä myös puhdasta pöytää, uusia kuvioita, jotain, jolla innostus taas palaisi. Tutusta ja turvallisesta irrottaminen kammottaa, mutta toisinaan hyppääminen tuntuu myös hyvältä. Kun vaan saisi senkin aikaiseksi…

Joka tapauksessa hiljaiseloni jatkuu ainakin toistaiseksi. Elämässä on juuri nyt niin paljon kaikkea muuta kuin tietokone, enkä halua ottaa kirjoittamisesta stressiä. Palailen ehkä joskus linjoille, tai sitten en, kuka tietää.