Joskus tuntuu, että parisuhde jää muun elämän jalkoihin. Saattaa mennä viikkoja, ettei sitä kunnolla pysähdy kuuntelemaan toista, saati tulisi itse kuulluksi. Puhutaan niitä näitä, hoidetaan yhteistä kotia ja lasta, käydään kaupassa ja ikkunaostoksilla, annetaan rutinoidut halit iltaisin ja oven suussa tai kotiin palatessa. Unohdetaan haaveilla, halata/pussata spontaanisti ja istua toisen viereen, kysyä, mitä ihan oikeasti kuuluu. Eikä siinä mitään. Arki rullaa mukavasti ja rakkaus ei ole mennyt mihinkään, mutta välillä sitä ihmettelee, että miksi perhe-elämän pitäisi haitata parisuhdetta?

Silloin otetaan äkkilähtö, enkä nyt tarkoita etelän lämpöä. Meidän parisuhteessa se tarkoittaa, että kysytään isovanhempia, kummeja tai muita läheisiä apuun. Käydään syömässä, leffassa tai vaikka minilomalla Tampereella. Pääasia, että silloin kävellään käsi kädessä, jutellaan ja haaveillaan niin kuin silloin ennen. Keskustellaan niin, että katsotaan silmiin, muistetaan, että miksi joskus rakastuttiin. Tehdään uusia juttuja, kuten käydään kesäteatterissa Pyynikillä ja erilaisissa kuppiloissa ja ravintoloissa. Halataan spontaanisti, kikatetaan toisen tyhmille jutuille ja unohdetaan hetkeksi, että maailma ympärillä pyörii edelleen.

Sitten palataan takaisin arkeen, jälleen yhtä muistoa rikkaampana. Ja muistetaan, että kun taas alkaa tympiä, on aika ottaa yhteyttä tukiverkkoon ja ottaa se äkkilähtö. Silloin pysyy arkikin balanssissa.

Rakkauden lukkoja.

Päivän kysymys; kumpi on mun juoma?