Siinä hän oli, käsivarsillani. Ihanasuloinenkaunisihmeellinen ihmislapsi. Veljenpoikani, kauan odotettu ja kaivattu. Minä lepertelin tummille silmille kuin heikkopäinen ja hipelöin tummaa silkkitukkaa. Menetin joka kerta häntä katsoessani kyvyn ymmärtää tai tuottaa yksinkertaisia lauseita. Siis oikeasti. Aivan sairasta. Vauvat on ehkä kaikessa ihanuudessaan maailman pelottavimpia otuksia, koska he jos ketkä osaavat salvata hengityksen ja saada toisen hetkellisesti aivan pois raiteiltaan.
Enkä kiellä! Sen ohimenevän sekunnin miljardisosan minä tuijotin niitä täydellisiä pieniä sormia ja mietin, että josko sittenkin…
Sitten palasin maanpinnalle. Ja kun kotiin palattuani eräs läheinen kyseli, että jokos sain sen vauvakuumeen, niin reaktio oli suurin piirtein tällainen:
Mietin vaan, että onkohan mussa jotain vikaa? Esikoiseni on 2½-vuotias, enkä vieläkään tunne sitä kaiken järjen alleen jättävää vauvakuumetta. Ensin sanottiin, että varo vaan, kyllä se siinä hiipii niskan taakse, kun lapsi ohittaa vauvaiän. Sitten uhottiin, että ihan kohta, viimeistään, kun se on 2-vuotias. No, ei näy vieläkään. Ja älkää nyt ymmärtäkö väärin! Vauvat on edelleen musta aivan syötävänsuloisia (vaikka musta tää on aika creepy sanonta) tyyppejä ja joka kerta, kun lähipiiriin syntyy vauva, niin en voisi olla enempää riemuissani päästessäni nuuhkuttamaan suloista vauvantuoksua ja silittelemään persikkaihoa. Tämä ei myöskään tarkoita, että meillä olisi täällä kotona tosi rankkaa, kuten useat ystävällismieliset ihmiset arvelevat. Ei, vauvavuosi oli melko helppo. Kotonaolokin meni, vaikka en siitä suuria kiksejä saanutkaan. Suurta uhmaa emme ole vielä kohdanneet, vaikka ennusmerkkejä on nähty vuoden verran. Lapsemme sattuu myös olemaan perusluonteeltaan enemmän isänsä kaltainen, eli rauhallinen ja seurallinen. Useimmat oletetut kiukunnostatushetketkin ohitettaisiin varmaan olankohautuksella, jos äiti ei hermoilisi liikoja (köhköh). Kaiken kaikkiaan, äitiys ei ole tähän mennessä ollut ylivoimaisen rankkaa.
Mutta silti. Ei vaan ole tullut vastaan sitä päivää, jolloin mieli muuttuisi. En tiedä, tuleeko se joskus ja jos tulee, niin onko se sitten kuitenkaan hyvä aika sopivan ikäeron takaamiseksi. Olen kuullut tarpeeksi siitä, kuinka me teemme suurin piirtein rikoksen ihmisyyttä vastaan, jos emme anna lapsellemme sisaruuden lahjaa. Olemme kuulemma itsekkäitä ja mukavuudenhaluisia. Lapsemme jää kuulemma paitsi elämänsä parhaasta ihmissuhteesta ja hänestäkin tulee itsekäs kusipää, kuten vanhempansa. Lapsemme tulee myös olemaan katkera ja katkaisemaan välinsä vanhempiinsa, jotka ovat kohdelleet häntä niin häpeämättömän huonosti. (Edeltävä teksti sisältää tahattomia ja tahallisia kärjistyksiä ja liioitteluja.)
Itse näemme asian hiukan eri kantilta. Ensinnäkään en tiedä, onko sisaruksen lahjoittaminen pätevä syy tehdä toinen lapsi. Enkä tiedä, onko asiallista saattaa maailmaan lasta, joka on tehty vain ed. mainitun syyn takia. Mitä jos sitä myöhemmin ajattelisikin, että miksi mä tein tämän? Mitä se tekisi sille toiselle lapselle? Oletettavasti sitä lasta rakastaisi samalla tavalla kuin ensimmäistäkin, mutta entä jos ei sittenkään? Toisekseen, jos ei vain halua, niin miksi on pakko? Jos meidän perhe tuntuu oikealta ja hyvältä näin? Minua ärsyttää myös se itsestäänselvyys, että se lapsi vaan hankitaan. Olen katsellut lähipiirissä lapsettomuuden tuskaa, eikä lapsi ole koskaan itsestäänselvyys. Mitä jos kaiken tämän yhteisön painostuksen jälkeen päätämme tehdä toisen lapsen ja sitten sitä ei kuulukaan?
Emme ole sulkeneet pois mahdollisuutta toisesta lapsesta, mutta pidämme sitä epätodennäköisenä. Tällä hetkellä aiomme nauttia perhe-elämästä kolmen hengen yksikkönä. Ja se tuntuu hyvältä.
Ps. Okei. Me pidämme sitä epätodennäköisenä. Minä pitäisin sitä mahdollisuutena. Mulla on ehkä ennakoiva vauvakuume. Mä ennakoin, että parin vuoden päästä nyyhkin täällä, että miksi mun mies ei halua toista lasta ja miksi mä haluan ja miksi en hankkinut ajallaan. Naurakaa mulle sitten. 😀
