Meillä on kotona aika monta viherkasvia, varmaan kolmisenkymmentä. Tai en tiedä onko se paljon, siltä ainakin tuntuu, kun kastelen niitä. Se onkin ainoa hoito, mitä ne saavat. Olen kyllä hankkinut jotain piristäviä nesteitä ja puikkoja, mutta jostain syystä en ikinä muista niitä käyttää. Enkä vaihda multaa keväisin, enkä minään muunakaan vuodenaikana.

Silti vuodesta toiseen kasvit ovat elossa ja jopa kasvavat. Ehkä ne laiminlyönneistäni huolimatta vaan nauttivat seurastani. Ihan oikeasti kuitenkin syynä saattaa olla valo. Meillä on isot ikkunat ja koska en pidä pimeydestä, hyötyvät kasvitkin, kun heti hämärän tullen räppään valot joka huoneeseen.

Viime itsenäisyyspäivän aattoiltana kävin kiireellä kaupassa ja ostin nopeasti jostain halpiskorista yksinäisen, kimaltelevan ananaksen tapaisen. Mietin, että kyllä se yhden juhlapäivän kestää ja se kimallekin (joka on kyllä aikas korni) sopii päivään. Tänään tuo 99 sentin ihme täyttää kaksi kuukautta, on vähintäänkin kaksinkertaistanut korkeutensa eikä välitä vaikka en siitä ja sen kimalleista pidäkään!

Aamupäivällä katselin naisten hiihdon viestikilpailua. Tuli mieleeni oma hiihtokisani tai oikeastaan ekaluokan opettajani.
En ihan tarkalleen itse muista miten kisa meni, vaan minulle on se kerrottu. Oli kuulemma neuvottu, että pitää päästää takaatuleva ohi astumalla ladun sivuun. Kilttinä tyttönä olin sitten jo ajoissa seissyt lumihangessa enemmän kuin kerran ja huonosti siinä tuloksen kannalta kävi. Ei siitä viimeisestä sijasta mitään traumoja tullut, enemmänkin sitten tulosten julistamisesta. Opettaja nimittäin  kirjoitti luokan taululle ensimmäiseksi, toiseksi ja kolmanneksi tulleiden nimet. Sen jälkeen kolme pistettä, sija 25 ja minun nimeni. Mikähän oli mielestään asian pointti?

Muutenkin oli opetusmetodinsa aika erikoiset. Naapurin poika kiusasi minua välitunnilla. Esimerkiksi kiskoi uudesta, punaisesta talvitakistani kultaiset napit ja heitti ne lumihankeen. Itkuisena kerroin siitä opelle, joka pyysikin minut ja sen huligaanin luokan eteen. Siinä seistessämme koko muun lapsilauman edessä ilmoitti tämä kansankynttilä, että ”tällaista on rakkaus”. Ja se siitä !

Nyt kun pääsin vauhtiin, vielä yksi muisto. Ruokana oli jotain kaalia tai vastaavaa. Joka tapauksessa jotain, jota inhosin. En halunnut sitä syödä, vaan se oli lautasella vielä ruokatunnin loppuessa. Tämä samainen opettaja käski minun (olin siis 7) jäädä ruokalaan ja tulla luokkaan vasta kun se inhottavuus oli syöty. Siinä yksin isossa koulun ruokalassa istuessani päätin, että nyt riitti. Juoksin ilman päällysvaatteita kotiin, joka oli muutaman sadan metrin päässä. Isäni sitten vei minut takaisin kouluun oman kertomansa mukaan ”karmit kaulassa”. Sen verran ope kai pelästyi, että seuraavana päivänä sain satukirjan stipendinä hienosta lukutaidosta.

Onneksi opetus ja opettajat ovat noista ajoista muuttuneet. Kaikenlaisiin tapauksiin on kolmen lapsen kanssa törmätty, vaan  kyllä tämä Armi painii ihan omassa kastissaan. Ei tainnut olla psykologian opintoja opiskellessaan!