Saaressa

Olen paljasjalkainen sisämaan asukki. Uin ensi kertaa meressä ehkä kymmenvuotiaana, ellei 2-vuotiaana koettuja Välimeren rantatyrskyjä lasketa. Kahdeksan vuotta rannikkokaupungissa ei ole tehnyt merta sen tutummaksi, Turussa kun se meri on tuolla jossain.

Viime vuosina olen kuitenkin päässyt tekemään lähempää tuttavuutta mereen eräästä taianomaisesta mökkisaaresta käsin. Pari viikkoa sitten matkasimme bussilla vähän matkaa pohjoiseen, saimme venekyydin, jolla suolainen vesi pärskyi kasvoille, ja taas siellä oltiin.

En vieläkään ole ihan tottunut veden suolaan, joka maustaa ja tavallaan tahmaa kaiken, astiat ja ihon. Lapsuudenkodissa kun saunamökilläkäynti on tietänyt aina pehmeitä, puhtaita hiuksia ja sukellusta turvalliseen rantakaislikkoon.

Saaren rauha hivelee sielua. Parasta on myös se, miten kaikki aika tuntuu menevän ruuanlaittoon. Ensimmäisenä iltana valmistettiin paellaa ulkokeittiössä ja pöytä katettiin hämärän jo laskeutuessa. Olin tässä puuhassa pelkkä assistentti ja tarkkaavaisena painoin mieleeni kuullotukset, kalttaukset ja haudutukset.

Välimerellinen ruoka sopi mainiosti iltaan, vaikka värjöttelimmekin villasukissa ja kalastajapaidoissamme.

Toisen päivän illallinen muodostuikin tuoreista lähiaineksista. Miehet nostivat verkoista mahtavia ahvenia, kantarellit löytyivät kesäkeittiön takaa ja mustikoita käytiin hakemasta ensin toisesta saaresta ja sitten vielä mantereelta.

Pimeän illan valopisteiksi alkoi hiljalleen vastarannoille ilmestyä venetsialaisten kunniaksi sytytettyjä lyhtyjä ja roihuja, ja itsekin laitoimme rantaroskasta kerätyn kaislakokon palamaan. Näiden Pohjois-Italian asukeiden mukaan nimettyjä juhlia en ollut vielä pari vuotta sitten kuullutkaan vietettävän. Yksi niitä saaristolaisten kiehtovia juttuja, joista olen koko tähänastisen elämäni ollut autuaan tietämätön.

Reissun päätteeksi kävimme vielä tarkastamassa tyrniapajat. Paljon on C-vitamiinipaukkuja tulossa, taas kerran. Ainakin yksi saarireissu ennen talvea siis edessä.