Blogin nimi on Paoistani Maailmalle, mutta tämä kirjoitus käsittelee paluuta kotiin. Olen nyt viettänyt kahdeksan kuukautta täällä, joka aluksi oli vieras maa, vieras kaupunki, täynnä vieraita ihmisiä. Sitä se ei enää ole. Tutun ihmisen kiireessä hymyillen huikattu ”Hey, you alright?” matkalla luennolle, läheisen puiston varrella soljuvan joen joutsenet, Tesco ja maito kannellisissa muovipulloissa, makuuhuoneen ikkunasta näkyvä kirkon torni ja ylimmän kerroksen asuntoon hyvin (ja usein, hah) kuuluva sateen rummutus kattoon, tuntuvat nyt kotoisilta, tutuilta ja turvallisilta. Tuntuukin jollain tapaa oudolta sanoa että kolmen viikon päästä olen palaamassa kotiin, eihän siellä edes ole asuntoa jota kutsua kodiksi. Minun kotini on täällä, tässä pienessä huoneessa, jossa on ruma kokolattiamatto jota olen ajan myötä oppinut sietämään. Ei sillä, etteikö ole ihanaa päästä taas hengittämään meri-ilmaa ja kuuntelemaan lokkeja ja nauttimaan kesäisestä Helsingistä, joka on kaupunkina aina tuntunut enemmän kodilta kuin mikään muu paikka koskaan.

Silti lähteminen on vaikeaa. En jätä taakseni vain kaupunkia, vaan kokonaisen elämän, jonka tänne rakensin. Ystävät joista osa jää tänne ja osa lähtee takaisin koteihinsa ympäri maailmaa, yliopiston jonka kirjaston kolmannen kerroksen nurkassa vakipaikallani vihdoinkin opettelin opiskelemaan (ennen ei ollut tarvinnut), luentosalit joissa lukemattomina aamuina istuin (joskus inspiroituneena luennoitsijoita kuunnellen, joskus kuolettavassa krapulassa), lempiopettajani joka sai minut tajuamaan mitä oikeasti haluan isona tehdä, lempipubit ja niin monia muita pieniä ja suuria asioita, joista ihmiselämät nyt muodostuvat. Jos olen rehellinen, olen aika sekavassa tilassa tällä hetkellä, enkä oikein tiedä mitä tehdä, mitä ajatella. Tiedän kuitenkin että olen kasvanut ja oppinut itsestäni niin paljon uutta, etten enää halua elää koko ajan odottaen tulevaa, ja sitä elämäni ennen tänne tuloa oli. Tahdon pitää kiinni siitä ihmisestä, jonka olen itsestäni täällä löytänyt. Sillä on itsevarmuutta olla oma itsensä, vaikka se vaatisi omien epävarmuuksien paljastamista. Sillä on sisäinen rauha joka mahdollistaa sen, että se voi tehdä asioita jotka tekevät onnelliseksi, silläkin uhalla että se tarkoittaisi että sitten joku ei ehkä tykkääkään siitä. Se olen minä ja minä haluan pitää siitä kiinni.

Ja vaikka tällä hetkellä, ja varmasti monena muunakin tulevana hetkenä lähiviikkoina, olen surullinen ja haikea, tiedän että se oli sen arvoista. Toteuttakaa ihmiset haaveitanne. Siihen että joskus saattaa surettaa, on huonompiakin syitä kuin se että on päässyt elämään unelmaansa, kasvanut ja opinnut pystyvänsä (melkein) mihin vaan.