Auringon paistaessa silmiin

Irtosilmätuijotus

Odotan joka aamu, että lauma sinisiä lintuja tulisi herättämään minut lirkutellen. En kuitenkaan ole amerikkalaisen viihdejätin prinsessa, vaan ihan tavallista torpparisukua akateemisella tutkinnolla ylevöitettynä. Herään puhelimen narisevaan herätysääneen. Sullon suodattimeen kohtuuhintaista saksalaisen markettiketjun tummaa paahtoa ja lorotan vettä päälle jäykästi, kuten piikatytölle sopii.

Kylpyhuoneen peilin edessä sivelen kasvoilleni taika-aineita huijatakseni taas yhden päivän verran olevani kiinni yhteiskunnassa. Tervettä punaa poskiin, tasainen ihonsävy ja väriä rajaamaan väsähtänyt katseeni maasta kommunikointileveyksille. Peilistä tuijottaa arjen sivuosien tomera sankaritar, se joka kompastuu tyhjästä ilmestyneeseen porsaaseen ja antaa päätähtien loistaa. Haluni saavuttaa keskinkertaisuus on tyydytetty.

Viitenä päivänä viikossa siirrän itseni kotoa toimistolle nakutellakseni näppäimistöä epävarmuudesta kumpuavalla päättäväisyydellä. Siellä minulla on nyssäköillä vuorattu työpöytä, käsirasva ja lisää kahvia. Aikuiselämää! Sitä se on, niin tavallista aherrusta tungettuna rajattuun tilaan. Siellä minä olen ja nakutan, päivästä toiseen. Kerron huonoja vitsejä, sellaisia, jotka jälkikäteen hävettävät enemmän kuin työssäni sattuneet virheet. En ollut paikalla, kun sosiaalisia lahjoja jaettiin, joten jatkan huonoksi todetulla puujalkalinjalla.

Yritän etsiä vastauksia kirjoittamalla, mutta olen jo unohtanut kysymyksen. Minulla on vahva kuvitelma siitä, että jos tarpeeksi päättäväisesti sullon sanoja toistensa perään ketjuksi, muuttuu elämäni vielä rationaalisesti ajateltavissa olevaksi kokonaisuudeksi. Kun tämä taivaallinen selkeytyminen sitten tapahtuisi, voisin viimein elää tavoitteellista ja tyydyttävää elämää. Saavuttaa unelmia, jotka ovat juuri nyt aivan liian hupsuja ja paperinohuita lausuttaviksi ääneen.

Kevät kiusoittelee nurkan takana, voin melkein jo haistaa sen tuoksun. Aurinko käy päivä päivältä röyhkeämmäksi ja häikäisee ilkikurisesti silmiini vastapäisen talon ikkunoista. Kadut ovat petollisen kuivan näköisiä, mutta näyttävät pirutetit ovat vakava uhka kävelymatkoilleni. Aurinko paistaa silmään ihan koko ajan.

Kuva: oma, mutta silti vain taltiointi jonkun muun irtosilmäleikittelystä

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *