Pomppuista kyytiä

Suuri muutos sitten tapahtui. Vähän pelätty, mutta silti odotettu. Mutinaa ja huokailua tämä on jo herättänyt muuallakin Lilyn blogosfäärissä. Olin itsekin alkuun hieman tuohtunut, mutta päädyin lopulta nauramaan omille ”kyllä ennen kaikki oli paremmin” -puhinoilleni. Muutos ja jatkuva kehittyminen ovat elinehtoja niin biologisessa kuin digitaalisessakin mielessä. Tai aina voi jatkaa samalla tavalla tekemistä siihen maailman kuuluisaan tappiin asti. Silloin on kuitenkin turha odottaa toisenlaista lopputulosta, kuin mihin uudesta näkökulmasta ja eri tavoin toteutettuna olisi mahdollista päästä.

Ihan mukavaltahan tämä lopulta pahimman alkujärkytyksen hälvettyä vaikuttaa, tyylipisteet ovat korkealla, mutta käyttökokemuksessa on ehkä vielä hieman parannettavaa. Vähän kuten tämän aamuisen bussin penkissä. Vaikka haluaisinkin kaiken ja mielellään nyt heti, ymmärrän että niinkin massiivisen verkkopalvelun, kuin Lily on, kehittäminen vie aikaa ja palvelimet pörisevät kuumempina kuin autolastillinen huippujalkapalloilijoita.

Ketterä kehittäminen, tuo pöhinäpuhujien suosikki sananparsi on tullut itsellekin tutuksi. Se on juuri sitä että protoillaan hurjaa vauhtia ja korjataan juostessa sieltä missä on isoimpia aukkoja. Nopea kehittäminen vaatii virhemarginaalin olemassa olon hyväksymistä, valmiutta reagoida nopeasti palautteeseen ja halua pikajuoksijatason ripeään ongelmanratkaisuun. Hidas ja huolellinen kehittäminen olisi tietysti ihanaa, mutta nykyaikana hitaasti haudutetun projektin kanssa voi yhtähyvin kävellä suoraan museoon. Pieteetillä nypertäen tulee digipuolella vastasyntyneitä eläkeläisiä.

”Muutos on ainoa, mikä on pysyvää” sanoi joku suuri ajattelija joskus tai saattoi se olla vähän pienempikin ajattelija. Tällaisena iltana olen liian laiska tehdäkseni mieltäavartavaa hakukone-etsivöintiä. Sen sijaan ajattelen lämmöllä loskassa kylpeviä puluja.