Oi kevät, sinä innostava ryökäle!

Kevät, tuo ihana vuodenaika, jona yksissä sukkahousuissa palelemista ei enää lasketa extreme-urheiluksi. Kalpeat ja hieman vielä viluiset kintut ovat uuden upean ajanjakson merkki, sellaisen jona mennään sekaisin kirkkaasta auringosta ja kaivaudutaan ulos niistä koloista jonne ollaan talven aikana menty viettämään koomaa, kuin muumit talviunia, tosin ehkä ilman sitä havunneulasten mutustelua.

Kevään yhtenä oireena voidaan pitää myös naurettavaa reippautta joka iskee takavasemmalta. Sitä huomaa kävelevänsä pirteänä 6 kilometriä töihin ihan vaan koska on liikaa energiaa. Sitä myös löytää itsensä kukonlaulun aikaan kauhomasta samasta altaasta aavistuksen närkästyneiden mummojen kanssa. Vesi on kylmää, mutta eteenpäin on puskettava, vaikka uiminen tuntuukin välillä enemmän vetiseltä estetadalta eläkeläisiä väistellessä. Uimisen jälkeen on kuitenkin upea olo kuin kelluisi eteenpäin jalat kuivalla maalla.

Kloorilta ja ulkoilmalta tuoksuen sitä sitten liihottaa töihin ja tuijottaa ensimmäisen vartin ruutua tajuamatta hölkäsen pöläystä siitä mitä pikselit yrittävät viestiä, koska on niin pirteä, että on pakko ottaa vielä kuppi kahvia päästäkseen talvisodan hengen tasolle tai ainakin hyvin pervitiini-henkisiin tiloihin.

Onneksi välissä on myös ihanan synkkiä sadepäiviä. Sellaisia jotka palauttavat aivot niiden tavanomaiselle slaavilaisen melankolian ja hämäläisen pessimismin tasolle. Päiviä joina voi ilman tunnontuskia laahustaa paikasta toiseen pää niin syvällä kaulahuivissa, että näyttää lähinnä ympäriinsä tallustelevalta peruukkitelineeltä. Olen sellaisissa päivissä parhaimmillani, mobiilina peruukkitelineenä.

Kuvat omia, eikä mikään liity mihinkään.