Monta paluuta ja yhden loman loppu

Loma loppui tai oikeastaan jäi tauolle. Loppu on kuitenkin liian vahva sana. Se kuulostaa äänekkäältä törmäykseltä kaikkeuden peräseinään, pakotetulta äärilaidalta, pisteeltä jota ei ohiteta, paikkaa jonne ei palata. Uskon ennemmin taukoihin kuin loppuihin, siihen että asiat jäävät kesken jotta niiden pariin voisi palata jossain toisessa hetkessä. Lomakin on nyt tauolla. Se palaa kun ehtii.

Olen määrittelemättömien taukojen nainen. Kirjoittamisenkin jätin hetkeksi, vaikka vasta hädin tuskin pääsin alkuun. Pidän kirjoittamisesta, mutta en halua tehdä siitä stressitekijää itselleni. Tauot antavat selkeyttä, enkä siksi enää pelkää jättää asioita roikkumaan. Kun asiat ovat kesken, eivätkä tapahdu tässä ja nyt, niitä voi tarkastella etäämmältä. Kun ei väkisin astele vanhaa polkuaan, ehtii tutkailla myös uusia, vaihtoehtoisia polkuja.

Moni taukoni on päättynyt tällä viikolla. Menin takaisin töihin, ilman että päässäni surisi lomaa edeltänyt ajatusten kakofonia. Nostin kutimet sohvan käsinojalle ja annoin silmukoiden humpata puikoilla. Kävelin pitkästä aikaa kirpputorille ja katselin ympärilleni kiireettä. Ostin Riikka Pulkkisen kirjan ja viettelin itseni sanoja tuijottamalla takaisin kirjamadoksi. Teini- ja keski-iän välissä on mukava olla, kaikkea on vielä edessä, mutta kirpeiden ja jännittävien ensimmäisten kertojen sijaan voi palata asioiden äärelle. Paluussa on oma pieni juhlavuutensa, hiljainen tuttuus ja ujo rehvakkuus.

Nautin juuri tästä hetkestä, näistä hieman uneliaista ja höttöisistä heinäkuun työpäivistä, joina ei tarvitse uudelleen järjestää työtehtävien prioriteettijärjestyksiä viiden minuutin välein. Nautin hitaasti syödyistä salaattilounaista, joiden eteen on jaksanut nähdä vaivaa kun kaupat kerrankin pursuilevat täydellisen kypsiä kauden kasviksia. Sade litistää kampauksen kun pyöräilen kotiin, mutta se ei haittaa.

Kuva: Kööpenhamina kesäkuussa 2017