Kuhisevien ajatusten yöt

Viime aikoina sellaisia öitä on ollut paljon, kuhisevien ajatusten öitä. Öitä, joina on vaikea nukahtaa, sillä aivot on vallannut hirmumyrsky. Se vihmoo, piiskaa ja heittelee orpoja ajatuksia valtavaksi sekamelskaksi. Sellaisina öinä ei nukahda, sillä miettii että on 27-vuotias, eikä ole saanut vielä aikaan juuri mitään, vaikka onkin jo aika monen tempun poni.

 

Mitä 27-vuotiaan kuuluu tehdä?

Mitä sanoo tilasto?

Miksi olen kiinnostunut sanojen etymologiasta?

Olenko vielä nuori vai jo varhaiskeski-ikäinen?

Saako samaan aikaan olla typerä lapsi, korskea nuori ja niuho aikuinen?

Onko minulla varaa asuntolainaan?

Olenko oikealla alalla jos rakastan työtäni, mutta haluan oppia aivan jotain muuta?

Miksi myin kaikki Pokemon-korttini vitosella vuonna 2003?

Entä jos ryhtyisin vain rantapummiksi aurinkorannalle ja hylkäisin tämän tutun sovinnaisuuteni?

Kuinka paljon yksi ihminen voi versoilla ja rehottaa?

 

Ajatus seuraa toista, kunnes tuntuu siltä, ettei päähän kertakaikkiaan mahdu enää yhtään sanaa. Sitä on pelkotiloja, syyllisyyttä, rajatonta onnellisuutta, pakokauhua, kiitollisuutta, paniikkia ja suorituskeskeisyyden ajoittaista pinnalle pulpahtamista. Kaiken päänsisäinen myrskyämisen päällä kirkkaanpunaisena hohtaa tietoisuus siitä, että nyt pitäisi nukkua, eikä ajatella, suunnitella tai panikoida jonninjoutavia. Yölliset minuuden rajoja esiin piirustelevat kriisit ovat kaikessa lapsenomaisessa hätääntymisessään etäältä tarkasteltuna suloisia, mutta käsillä olevassa hetkessä koettuina kamalia.

Kamalinta noissa myrskyävän mielen aamuöissä on se, että jossain mahan pohjassa kiermurtelee tunne siitä, että kohta tapahtuu jotain suurta ja merkittävää. Toisinaan kyse on vain ilmavaivoista, mutta toisinaan murina on kalvava tunne siitä, että kohta tapahtuu. Tai tunne siitä, että pitäisi tapahtua, muttei tapahdu, koska on ihmisenä väärä, väärässä elämänvaiheessa tai väärässä paikassa. Elämä tuntuu olevan vähän vinksallaan. Päivissä on hetkiä, joina unetkin tuntuvat todellisemmilta. Yöllä kaikki on surrealistista, mutta samalla pimeässä näkee itsensä kirkkaammin ja se vähän hävettää.

Minussa on se perustavanlaatuinen vika, että olen lapsesta asti kuvitellut, että minusta tulee jotain erityisen SUURTA ja TÄRKEÄÄ. Erityisyys on painettuna otsaani, kuin salama-arpi Harry Potteriin. Kun odotuksia omasta aikuisuudestaan ja elämänsä vavahduttavasta jännyydestä on kasannut 27 vuotta, sitä alkaa pelottaa että potentiaali ei puhkeakkaan kukkaan, vaan lässähtää kasaan kuin ilmapallo kaktuksen halauksessa. Siksi arki tuntuu niin pieneltä, että hädin tuskin jaksan merkitä sitä muistiin. Päiväkirjatkin ovat kasa hätäisiä huomiota olemassa olon syväanalyysin sijasta. Olo on petturimainen. Vuosina 2007-2012 kirjoitin satoja sivuja päiväkirjaa. Silloin elämä oli jännittävää, vaikkei mitään erityistä olisikaan tapahtunut. Analysoin junan ikkunoihin painautuneita rasvajälkiä, nimeämättömiksi jääneitä opiskelijoiden haamuja yliopistolla, aamukahveja, yöllisiä kiljahduksia, sitä miltä tuntuu olla 22-vuotiaana kesällä Helsingissä ja pakahtua tunteeseen, että kuuluu juuri sinne. Silloin minä nukuin hyvin, eivätkä pullataikinan lailla paisuneet ajatukset uhitelleet nukkumatille.

Miksi arki on kutistunut viidessä vuodessa niin pieneksi, että seikkailut tulevat vaatimaan toteuttamistaan juuri silloin kun pitäisi nukkua?

 

Kuva: Stocksnap.io • CC0-linsenssi • Kuvaaja: Sora Sagano