Itseviha ei tehnyt minusta parempaa ihmistä
Pistihän se hieman ärsyttämään, kun aamukahvia siemaillessa teki sen virheen, että luki iltapäivälehtiä. Ilta-Sanomat, tuo henkisen pahoinvoinnin tuotannon airut, pyrkii väkisin löytämään kehopositiivisuus-ilmiöstä synkkää puolta jutullaan: ”Nyt iski BoPo-syyllisyys! Yhä useampaa hävettää laihduttaa Body Positive -aikakaudella (1.2.2018)” Ensireaktiona otsikon luettuani mielessäni välähti lähinnä jonkin asteinen kyllästynyt henkinen huokaisu. Armollisuutta omaa kehoa ja muiden kehoja kohtaan opettavasta ajattelutavasta pyritään jälleen kerran maalaamaan vain uudenlaista ahdistusta tuottavaa pakkopullaa. Liikkeen ydinsanoma on kuitenkin jossain ihan muualla. Ei syyllisyydessä, vaan siitä luopumisessa. Mutta mikäs siinä, laitetaan lampaalle harmaa talja ja sanotaan sitä sudeksi, kyllä joku aina uskoo.
Minulle kehopositiivisuus ja ylipäätään nämä omaan itseen kohdistettua armollisuutta ajavat ajattelutavat ovat tuoneet suurta helposta. Vihasin itseäni aikalailla tasan tarkkaan 20 vuotta. Se on pitkä aika. Koin syvää halveksuntaa, inhoa ja pohjatonta riittämättömyyden tunnetta. Jälkikäteen lähinnä ihmettelen, etten tullut tehneeksi itselleni mitään ahdistuskohtauksen aikana reisiin hakattuja pikkumustelmia kummempaa. Viha on jännä voima, sitä voi ammentaa tehokkaan imurointioperaation polttoaineeksi tai sitten sillä voi pilata itseltään (ja muilta) monia hetkiä. Olen raivosiivonnut liian harvoin ja itseviha-ahdistunut liian usein. Viimeisen vuoden tai puolentoista aikana olen vähitellen alkanut päästää itsesyytöksistä irti, sillä 20 kilon kivisäkkiä on turha raahata mukanaan, jos se vain painaa ryhdin kumaraan.
Olin 7-vuotias, kun minulle alkoi vähitellen selvitä, kiitos ilkeämielisten kanssakoululaisteni, että kroppani on vääränlainen. Myöhemmin minulle kerrottiin myös, että mieleni oli vääränlainen, tiesin liikaa ja olin kiinnostunut vääristä asioista. Aluksi en välittänyt ilmaan singotuista sanoista juurikaan, mutta vähitellen ehdollistuin, kuin Pavlovin koirat, uskomaan omaan sysipaskuuteeni. Keikuin painokäyrän normaalin ylärajan tuntumassa ala-asteelta lukioon, mutta omakuvassani olin möhkälemäinen laardihirviö vailla ihmisarvoa. Koin syyllisyyttä jokaisesta suupalasta ja puristelin peilin edessä kyyneleet silmissä reisieni ihoa. Häpesin mennä kouluun, häpesin olla kilpauintiryhmäni isoin lapsi, häpesin kehoa, jonka sisällä minun oli pakko olla. Yhdessä vaiheessa en arvottomuuden tunteeltani halunnut edes yrittää ystävystyä uusien ihmisten kanssa, sillä pelkäsin heidän näkevän surkeuteni ytimeen välittömästi.
Lukiossa paskuuttani ei enää osoiteltu sormella ulkopuolelta. Löysin ihmisiä, jotka pitivät seurastani ja sarkastisista vitseistäni. Ihmisiä, jotka eivät nähneet laardihirviötä, vaan nuoren tytön. Aloin korjaantua, mutta riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteet ovat hitaita kulumaan, kun ne kerran ovat muuttaneet mielen nurkkiin. Hain pontta itsevihalleni mediasta, jossa kerrotiin, että läski tappaa, laihtumalla tulisit onnellisemmaksi, katsokaa miten upea tämä huokauksen ohut huippumalli onkaan ja tiesithän, että pojat eivät pidä tytöistä, joilla on yli metrinen takamus. Tuttut ilkeilijät vaihtuivat mediakuvastoon, joka ei millään muotoa tukenut ehjäksi ihmiseksi kasvamista. Vihasin itseäni riippumatta siitä mussutinko sohvalla karkkia vai poljinko kuntopyörää hippulat vinkuen.
Kyynikkous on leimannut olemustani niin vahvasti vuosia, että ensireaktioni koko kehopositiivisuuteen oli kasa VMP-lausahduksia, enkä viittaa nyt varamiespalveluun. Olen haukkunut itseäni niin uskomattoman rikkain sanan kääntein vuosia, ettei kerran omaksutusta tavasta ole ollut helppoa päästää irti. Vaatii ihmiseltä paljon luopua puhetavasta, jolla itseään on puhutellut vuosikausia. On kuitenkin uskomattoman vapauttavaa tajuta, ettei oman kehon muodollla ole oikeastaan juuri mitään väliä. Minulla on arvoni ja paikkani maailmassa riippumatta vaatekoostani tai ihoni kunnosta. En ole vuoteen itkenyt itkenyt vaateliikkeiden pukukopeissa, sillä minun ei enää tarvitse. Olen alkanut puhua itsestäni kauniimmin, ainakin pääni sisällä.
Huolimatta omaksumastani lempeämmästä tavasta ajatella itseäni, minä laihdutan tällä hetkellä. Enkä tunne pisaraakaan mitään hemmetin BoPo-syyllisyyttä! Kaiken vuosia kestäneen itsevihan ja ahdistuksen keskellä nimittäin ratkoin ahdistuskohtauksiani ahmimalla sokeria. Vuosien kuluessa siitä kertyi parisenkymmentä kiloa ylipainoa. Enää en kuitenkaan juokse ja nostele painoja paetakseni kuvottavuuttani, vaan tullakseni vahvemmaksi. Haluan voida hyvin, enkä olla väsynyt kooma-ameeba työpäivän jälkeen. Haluan juosta myöhässä bussin perään ilman hyperventilointia. Minä riitän, mutta se tarkoita sitä, ettenkö voisi olla vielä parempi itselleni ja vahvistaa hyvinvointiani paremmalla ruokavaliolla ja vahvemmalla keholla. Enää en vain ole tiettyä vaatekokoa velkaa muille. Minun kehoni on minun ja päätän itse, miten sitä käytän.
”Cin cin” sille.
[Juo teen loppuun ja lähtee salille olemaan ihan sietämättömän mahtava.]
Kuva: Unsplash, kuvaaja Lucas Alexander, CC0-lisenssi