Avun tuputtamisesta pullukoille

Pari viivaa

Maius kirjoitti blogiinsa "epäsuositut mielipiteet"-teemaisen postauksen, jossa käsitteli lihavien lapsien aiheuttamia epämiellyttäviä tuntemuksia. Epäsuositut mielipiteet -tunnisteen alla jaettavat postaukset herättävät monesti intohimoja, eikä tämäkään postaus ollut siitä poikkeus. Lihavuus, ylipaino ja oikeastaan kaikki kehon koostumukseen liittyvä ovat vaikeita aiheita, joihin kärkevästi kantaa ottamalla saa kirvoitettua vihaisia vastakommentteja.

Ymmärrän blogikirjoituksessa esiin nostetun halun auttaa ihmisiä tajuamaan oma tai lapsensa epäterve painotilanne. 2-tyypin diabetes ja rasvamaksa ovat oikeita terveysongelmia. Halu auttaa on myös yksi tärkeimmistä yhteiskuntaa ylläpitävistä voimista. Kaikki auttamisinto ei kuitenkaan ilahduta sen kohteeksi joutunutta. On eri asia avata ovi kantamusten kanssa painiskelevalle kuin ystävällismielisesti kertoa toiselle tämän olevan epäonnistunut ruokailija.

"Oletko aina ollut lihava vai onko painoa kertynyt vasta viime aikoina?" -tyyppiset kysymykset voivat tuntua rohkeilta ja reippailta tavoilta nostaa kissa pöydälle. Siinä vaiheessa, kun terveydenhoidon ammattilainen tai muu huolestunut kansalainen alkaa hyvää hyvyyttään ladella elämäntapaohjeita, ei pullukan päässä tai tämän vanhemman päässä pyöri: "Oho, enpä itse olisi huomannut, hyvä kun nyt asian otti reippaasti puheeksi! Kylläpäs minä tästä nyt reipastun!" vaan pikemminkin "Piti sitten sinunkin alkaa vittuilemaan ja kertomaan itsestään selvyyksiä."

Me lihavat tiedämme olevamme lihavia. Sitä ei tarvitse kenenkään meille erikseen kertoa. Suurin osa meistä myös tietää mistä terveellinen ruokavalio ja elämäntapa koostuu. Me tiedämme elintasosairauksista, joille ylipaino altistaa. Lisäksi, yllättävää kyllä, monet meistä myös syövät "oikein" mutta liian suuria määriä. Itse pullasorsautin itseni lapsena kouluruoalla, sillä kolmas lautasellinen maistui yhtä hyvältä kuin ensimmäinen.

Hyväntahtoinenkin ajatus voi muuttua loukkaaviksi sanoiksi matkalla ajatuksesta sanoiksi. Elämme moniarvoisessa ja monimutkaisessa maailmassa, jossa sana on vapaa, mutta samalla pitäisi pyrkiä olemaan loukkaamatta muita. Se ei ole helppoa, mutta vain yrittämällä voi onnistua. Ylipainosta ja lihavuudesta puhuminen on tällä hetkellä erityisen pinnalla, kiitos kehopositiivisuus-ilmiön. Kaiken lempeän elämäntapamuutospuheen keskellä lihaville lapsien vanhemmille suoraan sanomisesta haaveilu tuntuu monista töykeältä. Lapsia on tarkoitus ohjata, ei lytätä ja leimata.

Olen elämässäni ylipainoisena lapsena ja aikuisena törmännyt useisiin hyvää hyvyyttään ohjeitaan tarjoaviin ihmisiin, joilla on ollut tarve pelastaa minut itseltäni. Huolestujilla on tapana luulla olevansa ainoa, jotka rohkenevat sanoa asiasta. Mut hei huolet pois! Maailma kyllä kertoo joka päivä että olet läski, mikäli ylittää s-koon.

Lihavat lapset ja aikuiset eivät kaipaa holhoavaa ja paasaavaa läskipuhetta. He eivät tarvitse enää yhtään ihmistä kertomaan etteivät he riitä. Se mitä he tarvitsevat on hyväntahtoinen ja hyvinvoinnista lähtevä elintapakeskustelu, todellakin keskustelu, ei paasaus, ei huolestunut monologi tai syyllistys. Elämäntapamuutokset lähtevät aina omasta päätöksestä ja sen päättäväisestä noudattamisesta. Oikeaan suuntaan on kiva saada ohjeita kun niitä kysyy, mutta pakkopelastus saa vain ahdistumaan. Tarjosi sitä sitä sitten uskonlahko tai terveydenhoitaja.

Kuva: stocksnap.io, Calf by Lydia Harper, CC0-lisenssi

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.