Itsevarmasti tavoitteita kohti
Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka tietävät minne ovat menossa. Ihmisiä joilla on visio, kristallin kirkas tavoite tai ainakin selkeästi ohjaava perstuntuma, joka vie mukavien ja itselle merkityksellisten asioiden äärelle. Minulta se puuttuu. Teen hyvin paljon asioita jotka tuntuvat ihan kivoilta, asioita jotka ovat merkityksellisiä ehkä enemmän jollekin toiselle tai sille versiolle itsestäni joka en ole ollut enää vuosiin. Visiotonta puuhastelua, perustylsää arkea ja taustalla hitaasti kalvava turhautuminen kaiken turhanpäiväisyyttä kohtaan.
Suunnanpuutteeni kuva on äskettäin loppunut yhteishaku. Olin ajatellut hakea yliopistoon, oppia hieman lisää ja etsiä uusia tavoitteita. Unohdin kuitenkin koko haun, sillä elämä tapahtui kaiken aikaa. Eipä siinä, olen jo yhdesti maisteri, mutta se tuntuu vajavaiselta saavutukselta. Ikään kuin minun olisi pakko olla enemmän, olla laaja-alaisempi ja taitavampi, koulutetumpi, jotenkin kertakaikkisesti enemmän hyödyksi. En kuitenkaan halua suorittaa elämääni. Haluan vain olla enemmän, täydemmin, todemmin.
Tunnen oloni usein erityisen epäkiitolliseksi. Pääsin opiskelemaan unelma-alaani ensimmäisellä yrittämällä ja olen myös töissä unelmatyössäni. Kaiken kokemani ja läpi käymäni stressin ja puurtamisen jälkeen olen saavuttanut tavoitteen, joka tuntui vuosia sitten saavuttamattomalta. Mutta olenko tyytyväinen? Ei, en ole. Olen vajaa ja kesken. Se turhauttaa. Minulla ei kuitenkaan ole minkäänlaista käsitystä mitä muutakaan haluaisin ja se turhauttaa vielä enemmän. Olen niin raivostuttavan kesken, mutten edes tiedä mistä palikoista alkaisin tulevaa minääni rakentaa.
Tämä blogikin on ihmeellistä möyrimistä. Ajattelin raivatessani edellisen nettipresenssini piiloon, että nyt on kovat visiot ja selkeät kässärit! Tästä se lähtee! Olo on silti kutakuinkin sama kuin, jos olisin toteuttanut yläasteella haaveilemani muodonmuutoksen kesän aikana ja saapunut kouluun syksyllä uutena upeana itsenäni, mutta paljastanut olevani sama vanha hölmö jo ensimmäisessä lauseessa. Olen yhtä kesken ja hauras kuin ennenkin, olen yhä minä ja silti eri ihminen kuin vuosi sitten, puhumattakaan 10 vuoden takaisesta.
Enkä tiedä mitä haluan, sillä olen jumittunut siihen mitä en halua. Pöly on kuitenkin laskeutunut niidenkin asioiden päälle, joita en ole aiemmin halunnut. Ennen selkeät kuvat ”Ei missään nimessä!” -luokan asioista ovat muuttunut haalistuneiksi, ehkä niistä on tullut piileviä mahdollisuuksia, ehkä ne ovat aina olleet sitä. En tiedä, jos tietäisin en kirjoittelisi tällaisia postauksia pääsiäislauantaina. Ehkä vika onkin juuri siinä, että on pääsiäinen. Jeesus on yksi tavoitteiden ja päämäärään kohti menemisen ylin huippu. Kauhea määrä epäilyä ja kiusauksia. Silti hän pääsi tavoitteeseensa, oli lempeä jopa itsensä pettäneelle Juudakselle ja uskoi koko ajan itseensä. Huh-huh. Olisipa sitä niin varma.
***
Kuvan koala on saavuttanut tavoitteensa Eurooppalaisena King Kongina ja nauttii siitä syvästi.