Leponarttunaaman hyödyt

Leponarttunaamasta, eli yleisemmin englannin kielisillä resting bitch face –termillä kuvatusta ilmiöstä puhutaan harvoin positiiviseen sävyyn. Hapan perusilme tulkitaan helposti tylyydeksi tai jopa leukuudeksi. Niinpä olin kiljahtaa riemusta lukiessani Dazed and Confusedin uutisen siitä, miten leponarttunaama tekee naisista itseasiassa parempia kommunikoijia! Kasvojeni lepoilme on monesti luokkaa ”suksi kuuseen ja jää mieluiten sinne pysyvästi asumaan”, joten tämä oli hunajaa korvilleni.

Lyhyesti tiivistettynä: kasvojen nyrpeän vakavan perusilmeen takia syntyy väärinymmärryksiä, koska osa viestinnästä on nonverbaalista ja keskiverrot mikroilmeiden ja kehonkielen tulkinnan säännöt eivät päde leponarttunaamojen kohdalla. Niinpä jatkuvasti väärinymmärretyiksi tulleet leponarttunaamaiset joutuvat keskittymään muita enemmän siihen mitä itse asiassa sanotaan. Kun keskittyminen on tiukasti asiasisällössä äänensävyn, kehonkielen ja ilmeiden sijaan, paranee informaation kulku molempiin suuntiin. Sitä tosin en sitten tiedä, mitä banaalien vitsien kertominen pokerinaamalla tekee tiedon vastaanotettavuudelle.

Koko resting bitch face -ilmiö on lähinnä hämmentänyt minua siitä asti kun olen käsitteeseen aikoinani törmännyt. Happamat perusilmeet kun ovat niitä yleisimpiä ilmeitä joita arkiympäristössä näkee, ihan sukupuolesta riippumatta. Onkin tavallaan kuvaavaa että leponarttunaama ei ole mikään virallinen käännös. Elänhän maassa jossa on sanontoja kuten ”tulee se mies räkänokastakin, vaan ei tyhjännaurajasta” ja ”kell’ onni on, se onnen kätkeköön”. Leponarttunaama tuntuu arjessa loppujen lopuksi enemmän sosiaaliselta normilta kuin poikkeustilalta. Mutta mikäs siinä, ei minua haittaa jos keskustelu pysyy asiassa toisen ihmisen ilmeiden tulkitsemisyritelmien sijaan. 

Eli tämä oli viikon toistaiseksi paras tiedeuutinen (vaikkakin jo vuoden vanha).