Nälkäraivon partaalla
”RUAAAH!”, kuului suusta, joka ei kuulunut yhdellekään Harry Potterin sivuhahmojättiläiselle. Jos yksi asia on elämässä tullut opittua, niin se on se, että syödä pitää ennenkuin kaikki alkaa ottaa päähän. Liikunnasta uudelleen innostunutta ihmistä tämä jo lapsuuden pitkiltä automatkoilta tuttu mörkö vainoaa jo ihan kasvaneen energian kulutuksen puolesta. Nälkäraivo on tila, joka naksahtaa päälle mahan kurniessa aivan käsittämättömistä asioista. Siihen riittää yksi likainen sukka väärässä pesuhuoneen nurkassa tai minuutin myöhässä oleva bussi, jopa väärän väriseen hattuun pukeutunut vastaantuleva eläkeläinen. Käsittämätöntä rutinaa, ilman kunnollista syytä.
Kaikki eivät nälkäraivosta kärsi ja itsekin pyrin pitämään tämän Hulkin kaltaisen puoleni visusti piilossa syöttämällä itseäni vähintään 5 tunnin välein. Tällä viikolla maanantaina meni pieleen, sillä en ollut varautunut välipalalla. Myrskysin venyneen päivän päätteeksi ovesta sisään ”Miksi aina minä? Mikset ikinä sinä? Miksi maailma on perseestä?” -merkityksiä sisältäneen hiljaisen raivon vallassa. Viskelin astioita koneeseen ja pyykkiä toiseen sanattoman raivon vallassa ja raivopää kun olin viskasin huulipunankin seinään. Rikki meni ja viehkosti levisi. En suosittele huulipunantappoterapiaa nälkäkiukun purkamiseen. Nakkikeitto toimi paremmin.
Joka kerta näistä alhaisen verensokerin aiheuttamista kiukunpuuskista toivuttuani lupaan itselleni, ettei enää ikinä. Silti jostain syystä niin kovin usein tulee se seuraava kerta. Uusi kiukku ja hädin tuskin huulten sisäpuolella pysyvät kohtuuttomat syytökset ja herjat, joita siinä mielentilassa tekisi mieli jaella ihan urakalla. Hammasta purren pysyn tuppisuuna ja viskelen tyynyjä päin seiniä ja pyrin olemaan tukehtumatta ruokaan, sitä syödessä.
Luulisi että sitä olisi oppinut tähän ikään mennessä ravitsemaan moottoriaan oikein, mutta ei. Osasyy nälkäkiukkujen satunnaisessa esiityvyydessä lienee kyllästyneisyys tiettyihin välipaloihin, joilla jaksan lounaan ja päivällisen välisen ajan tolkuissani. Banaanit ovat hyviä, mutta eivät joka päivä. Myslipatukoista olen vähitellen luopunut, sillä ilmavaivojen lisäksi epämääräinen tuoteseloste tuotti päänvaivaa. Rahka on pahaa, vaikka sitä kuinka toisinaan salilla huhkimisen jälkeen suuhuni tunkisinkin. Vegaaniset välipalat soijarahkoista kauragurtteihin ovat lähes kaikki ylimakeita, mutta makeuttamattomina puisevia. Pikapuuroinnostuskin hiipui parin vuoden jälkeen, vaikkei kaurapuurossa sinällään mitään vikaa ole. Yhteen ja samaan vain kyllästyy vähitellen.
Hyviä välipalavinkkejä otetaan vastaan!
Kuva: Unsplash / Charles Deluvio, CC0-lisenssi