Alkuvuoden kirjallista elämääni, tai no lähinnä lukuharrastustani, on värittänyt vahvasti aikakauskirjasarja Granta. Olen ilmeisesti elänyt elämääni silmät  visusti ummessa, sillä törmäsin koko konseptiin ensimmäistä kertaa tammikuussa Akateemisen kirjakaupan alelaarin äärellä. Grantan suomenkielinen laitos on ilmestynyt syksystä 2013 alkaen kahdesti vuodessa, enkä kerta kaikkiaan ollut aiemmin törmännyt siihen missään. Lyhyesti selostettuna Granta perustettiin alunperin Cambridgen yliopistossa 1889 opiskelijoiden toimesta ja siinä on julkaistu tunnettujen kirjailijoiden ja myöhemmin sellaisiksi muototuneiden tekstejä. Grantan suomenkielinen laitoksen teksteistä noin puolet on kotimaista ja puolet käännöksiä. 

Yhteinen matkani Grantan kanssa alkoi tammikuisena lauantaina, jona olin vaahdonnut isälleni pullakahvien yli Yhdysvaltojen sisäpolitiikasta niin että hiljensin naapuripöydänkin. Höyryjen laannuttua maltoin keskittyä kirjakauppojen tarjontaan ja Akateemisesta mukaani lähti Grantan numero 5, aiheenaan Venäjä. Itselleni Venäjä on suuri tuntematon, se on tuossa ihan naapurissa, mutta loppujen lopuksi siitä tietää äärimmäisen vähän. Lyhyiden novellien ja esseiden kokoelma ei ehkä luonut täydellistä ja moniulotteista kuvaa Venäjästä, mutta koen saaneeni paremmin otteen maan tunnelmista ja mielenmaisemasta. Pimeässä metsässä rämpimisen sijaan olen nyt nähnyt pari valoisaa metsäaukeaa ja alkanut muodostaa hieman kokonaisvaltaisempaa käsitystä venäläisyydestä. Mutta pihallahan olen edelleen, vain pintaa raapaisseena.

Grantan lyhyehköt tekstit, novellit, esseet ja romaanikatkelmat, sopivat hyvin katkonaisen keskittymiskyvyn värittämään elämääni. Keskittymiskykyni on tällä hetkellä sitä tasoa, että olen vuoden ensimmäisen kolmanneksen aikana saanut luettua tasan yhden kokonaisen romaanin. Sinkoilevan arkeni pyörteissä elämääni sopivat juuri nyt parhaiten lyhyet tekstit, joiden alkua en ehdi unohtaa tekstin puolivälissä. Pidän sopivista suupaloista, sellaisista jotka pienuudestaan huolimatta ovat täynnä vivahteita ja sanomatta jääneitä tulkinnanvaraisuuksia. Kirjasieppo-blogissa Grantaa suositeltiinkin ”hänelle joka pitää irtokarkeista”. En voisi olla vähempää samaa mieltä, sillä sitähän Granta on, irtokarkkeja. Tosin sellaisessa pussissa jonka joku toinen on valinnut puolestasi ja siksi siellä on kummallisen makuisia yksilöitä joista et oikein tiedä pidätkö vai et.

Parasta mitä minulle on tänä vuonna työmatkabussissa tapahtunut on Grantan lukeminen. Kotipysäkin ja työpaikan väliin mahtuu noin 10 sivua tekstiä. Jos keskittyisin pelkästään kirjaan, ehtisin lukea jopa 15 sivua, mutta keskittymiseni harhailee. Olen maanisen kiinnostunut siitä palaako pieruliekki, kun bussi ohittaa jätevedenpuhdistamon. Kun ajatukset eksyvät variksiin, palaviin suolistokaasuihin, peräosassa ranskaa puhuviin business-ihmisiin ja tienlaitojen vaalimainoksiin, lukeminen on katkonaista, mutta ihanaa. Olenkin ahminut Nro 5 Venäjä-Grantan lisäksi Nro 1 Ruoka-Grantan ja olen hyvää vauhtia ahmimassa Nro 3:a, joka keskittyy nuoriin suomalaisiin kertojiin. Riikka Pulkkisen tekstikatkelma meni niin syvälle ihon alle, samaistuin osaan tekstiä niin että kipeää teki. 

Mutta kaiken takana on keräilijäsielun paniikki. Enää en stressaa saanko kerättyä kaikki Pokemon-kortit, mutta pelottaa hieman etten saa kaikkia Grantoja käsiini. Myöhäisherännäisenä olen saanut huomata, että alkupään osia sarjaan on jo hyvin haastavaa löytää. Numerot 3, 5 ja 6 olen löytänyt kaikki alelaareihin hylättyinä, löytämisen iloa hihkuen. Nro 2 minulle varaston peränurkasta kaivoi ihana Tampereen Koskikeskuksen Suomalaisen kirjakaupan työntekijä. Harvoin olen saanut 3 euron hintaisen alekirjan takia niin hyvää asiakaspalvelua, syvä kumarrus ja kiitos! Nyt metsästän enää numeroa 4, mutta koska numeron aiheena on seksi ja kannessa erittäin vihjaileva pinkki kukkaro, pelkään että siveämmän luonteiset kirjakaupan myyjät ovat piilottaneet kaikki numerot jonnekin missä ne eivät aiheuta järkytystä. 

Kirjat itse ostettu ja kuvattu. Kuvan mukilla ei osuutta tapahtumiin.