Vettyneen kevään palasia
Ilma roikkuu raskaana utuverhona, paitsi silloin kun se sataa painavina pisaroina ja pyrkii litistämään vettä pelkäävän ekomaskaran pitkin poskia. Vedän viileän kosteaa ilmaa keuhkoihini, ajattelen tämän olevan nyt sitä terveellistä meri-ilmaa, vaikka Itämeri on merten valelääkäri, laimeaa murtovettä. Talsin tihkussa ja väkivaltaisten pisaroiden joukkohyökkäyksessä pitkin kaupungin katuja. Olen paikallinen, olen vieras, olen asumisen ja elämisen sirotelma, hajonneena kaupunkeihin.
Rautatieasemalla katselen miten ihmisen kokoinen Pikatchu neuvoo turistiperheelle reittiä Kiasmaan. Vuoropuhelu on ihanan tavanomainen, vaikka toisena osapuolena on Pokemon, jolla on tytön kasvot. Jätän tuntemattomien töllistelyn ja sukellan maan alle miettimään kuolisinko jos tunnelissa räjähtäisi juuri nyt. Mikään ei kuitenkaan räjähdä ja pääsen takaisin maanpinnalle, samankokoisina palasina kuin ennenkin.
Fredrikinkadulla selailen käytettyjä vaatteita kuin levyjä. Mietin millaista se oli silloin joskus, kun oli vielä levykauppoja. Sitä saattoi hankkia muovilevylle pakatun palan taivasta ja leijua viikkokausia sen takia että kuunteli kerta toisensa jälkeen samat noin 50 minuuttia rytmistä ääntelyä ja ryminää. Mutta vaatteet ovat hiljaa, korkeintaan kahisevat epävarmasti. Ostan puuvillaneuleen, joka on minun siniseni. Se on sama sininen kuin Yves Kleinilla, mikä pelottaa minua hieman. 
Illalla puhumme paljon. Puhumme siitä miten asiat tapahtuvat rajusti, ne tulevat ja jyräävät. Maistamme vauvojen aurinkososeen makuista joulukaljaa. Katson ikkunasta ohipyyhältävää seuruetta ja mietin miten äärettömän outoa on haluta katsoa ikkunasta ulos juuri sillä hetkellä kun Suomen suurin poptoivo pyyhältää ohi neonkeltainen tukka yössä hohtaen. Hymähdän ja toivon kaikkea hyvää.
