Aamu on teräksen harmaa ja raapii poskia kylmillä kynsillään. Kuoriudun kuin banaani viltin sisältä ollakseni olemassa maailmassa jossa en osaa lentää. Unenrippeiden valuessa kahvin kanssa kurkusta alas unohdan myös minkä valtakunnan valtiatar olen ja minne se ryöstösaalis tulikaan haudattua. Olen pelkkä tavanomainen minä. Nainen tyhjyydestä, matkalla keskinkertaisuuksiin.

Annan itselleni luvan uppoutua kirjan kanssa sohvalle. Mika Waltari häpesi nuoruuden pateettisuuttaan jo saatesanoissaan. Uskaltauduin silti lukemaan Suurta illusionia. En tunne yhteenkuuluvuuden tunnetta henkilöhahmoihin, he ovat ohuita kuvajaisia esikuvistaan. Päähenkilö vaeltelee arjessaan, tuijottelee reklaamien helvetinloimua ja kaipalee naista. 91 vuotta vanhaa eksistentiaalista kriisiä. Ja sitä minä luen sunnuntaiaamunani. Luen kunnes olennaisemmaksi muodostuu ihonsävyni yhdenmukaistaminen ohuella kerroksella naamamaalia. Sivelen ja töpöttelen, kunnes olen yhteiskuntakelpoinen. Kalpea otus katsoo peilistä takaisin, kalpea ja paakkuripsinen. Suljen peilikaapin.

Bussissa Ikeaan on haalean päivän esiinpiirtämiä ihmisiä. Ystävälläni on pitkät hiukset ja odotusta äänessään. Vaihdamme kuulumisia ja pidän pitkän monologin vaivoistani, kuin mikäkin raihnainen vanhus. Tohjo polvi siellä, pakottava syylä täällä. Olemme nähneet viimeksi muutama viikko ja yksi kivulias liukastuminen sitten. Bussi kaartaa ahtaille pikkuteille ja yrittää olla osumatta levottomasti pysäköityihin autoihin lähiössä.

Perillä suuressa kolossissa on ihmismeri, lapset kiljuvat, vanhemmilla on ruuhkavuosien latistama elänhalu. Yksi isä heittää dramaattisesti lapsensa haalarit ostoskärryistä maahan lapsen eteen ja marssii näyttävästi paikalta kärryjen kanssa. Äiti ja lapset jäävät tuijottamaan tämän perään avoimin leuoin. Me sivuutamme perheteatterin ja lähdemme keskiluokkaisten huonekaluhaaveiden kierrokselle.

Olisipa oma koti tai edes isompi vuokra-asunto, sellainen jota voisi sisustaa ja lavastaa kotipesäkseen. Puhun hatarista omistusasuntohaaveistani, ystäväni kaipaa lähinnä lisäneliöitä ja töitä jolla sellaiset hupsutukset voisi rahoittaa. Mietin ääneen putkiremontteja ja unohdan koko ajatuskulun avatakseni korkkikaapin, jonka sisällä on pölyä ja sormenjälkiä peilipinnoilla. Vaikutelma on sisustusblogeja latteampi ja korkki materiaalina uhkaava. Siirrymme turvallisemmille skandinaavivesille. Kokopuuta, lakattua mdf-levyä, peltiä ja kolminumeroisia hintalappuja. Livumme eteenpäin kaupallisessa kävelyharjoittelussamme.

Kolmen tunnin jälkeen olemme tuskin eilistä viisaampia. Mahoissamme möyryää bulkkikahvi ja kanafilee, olemme taatusti talsineet useita kilometrejä parin lounasrasian ja roskapussien vuoksi. Niin naurettava syy rahtautua valtavaan halliin: kävely ja unelmat kodista, jollaista ei ole.