Helmikuu on vähäpätöinen kuukausi. Se livahtaa sormien välistä menneisyydeksi ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Ja vaikka hokisi kissaa koko kuun ajan, ei se estä sitä väistämätöntä tosiasiaa että helmikuu on ohi jo ennen kuin ehtii kunnolla alkaa. Vähän kuin tämä talvi. Niin paljon palelua, niin vähän pakkasen sievästi puremia poskia, jotka hehkuvat lämpimän kaakaomukin yllä pulkkailun päätteeksi. En edes omista pulkkaa. Edelliseni hajosi joskus 15 vuotta sitten Tampereen pahimpaan pulkkamäkeen. Se oli liikuntapäivä se. 

Ihmiset kulkevat ohitseni selkä lysyssä tuijottaen pieniä laatikoita käsissään. Peukalon rivakka viuhtominen saa pienen taikalaatikon maisemat vaihtumaan vikkelään. Oma taikalaatikkoni on visusti taskussa. Se on täynnä viestejä joihin reagoin mykkyydellä, puheluita, joihin olen ollut liian ahdistunut vastatakseni. Ystäviä, tuttavia, perhettä ja puhelinmyyjiä. Pääni on majakkasaari, jossa eivät puhelinlangat laula. Täällä on hiljaista ja olen syljeksinyt nurkat täyteen. Pölyäkin on.
 

Olen ollut liian kauan uppotukki, maannu pohjalla tässä liejussa. Mikään ei juuri tunnu miltään ja sekin mikä tuntuu, tuntuu pahalta. Voisin sanoa olevani uupunut, mutta sana tuntuu liian helpolta. Enhän minä ole uupunut! Minussa on voimaa kuin kymmenessä fiktiivisessä gallialaiskylässä. Pois alta suo, kuokka ja Jussi, minä tyttö ojitan pellon vaikka kahvilusikalla, prkl! Se on silti yhdentekevä kahvilusikka se, sillä saavutukset tuntuvat vain alisuoriutumiselta. Päälaen staattisen sähkön erektoimat haituvatkaan eivät kosketa rimaa kun livun sen ali. Olen vain maisteri, vain vakitöissä, kotini on vain asunto, jossa on vain kotoisaa. Latteus ja vähäpätöisyys ovat kietoutuneet elämäni ympärille sellaiseksi eristekerrokseksi, että välillä ihmettelen miten saan hengitettyä.

Ja kuitenkin hengitän. Joskin vähän vinkuvasti talven kuivatettua limakalvot.

Haluaisin hengittää vapaammin, vetää vaikka keuhkot täyteen kaupungin pakokaasuja ja pulunkakkaa, kunhan ilmavirran liike sisään ja ulos olisi soljuva. Siksi minulla on kiire karkumatkalle, pakoon tätä kaikkea. Tekisin mieli kirjoittaa otsaan ”viini, kotoilu ja matkustelu” ja näyttää sillä keskisormea kaikille ylimielisille hekottelijoille. Haluan ikkunapaikan lentokoneesta, kehnoa proseccoa ja kuolleiden taiteilijoiden kädenjälkiä panssarilasin takana. Minä haluan paeta niin että taustalla soi jonkun sotkutukkaisen ranskalaisen hälläväliä-tukka-sekaisin-ja-elämä-edessä-pop. Minä haluan kevään.

Kuva: Unsplash // Heidi Kaden Lopyreva