Epämääräinen
Epämääräinen olo seuraa mukana kaikkialle. En ole edes varma, olenko todella vai onko arkeni absurdia keskisyvää REM-unta. Kätenikin näyttävät oudoilta, jonkun toisen kourilta kiinnitettynä kehooni. Livun päivien läpi sumussa, jota silmätipat ja kahvi hetkellisesti terävöittävät. Palaan kuitenkin aina usvan syövereihin, josta käsin hapuillen teen töitä ja opiskelen ylimalkaisesti. Hämmästelen lopputulosten siedettävyyttä. Toisinaan järkytyn niiden nappiin menemisestä. Kaiken tämän tekevät kädet, jotka talvi on muuttanut vieraiksi ja koppuraisiksi.
Mietin päiviä, esseitä, analyysejä, tiedotteita, kyykkyjä ja graafeja. Kaiholla muistelen opiskeluaikojen tenttien jälkeistä hapuilevan kevyttä oloa, kiireettömiksi venyneitä iltapäiviä teekuppi kourassa, kirja toisessa. Nyt elämäni on niin sanotusti nio till fem, täystyöaika ja itsensäkehittämisprojektin ylipaukkuva tuntikehys. Minulla on kova tarve kelvata, en vain tiedä kenelle, sillä ihmiset elemässäni pitänevät minusta juuri sellaisena huonoja vitsejä laukovananeuroottisena stressipallona, joka valmiiksi olen. En vain tiedä olenko itse enää läsnä, minä vain olen, suoritan ja raahustan eteenpäin. Oikean jalan sukassani on reikä.
Yöllä näen unta, että olen päässyt uuteen yliopistoon sisään. Kaikki muut näyttävät todella nuorilta ja itäsiivessä vastaan kävelee päiväkotiryhmällinen erityislahjakkaita lapsia. Häpeilen ja ihmettelen miten paljon ala-asteluokaltani nuo lapset näyttävätkään. Menen yliopiston ruokalaan syömään tuttavieni kanssa ja en voi käsittää miten 2018 vaihtoehtoina voi olla vain pekonikastike tai hernekastike perunoilla. Menen pöytään ja istun alas herätäkseni. Luomuhera klimppiytyy aamupuuroon, muttei ole lainkaan niin pahaa kuin aluksi pelkäsin.
Tässä minä sitten istun koneella ja yritän sanallistaa sen, mikä ei ole sanoin kuvattavissa. Olotilan, jolle en kykene antamaan muita määreitä kuin epämääräisen. Pesukone lopettelee ja kutsuu selvittämään sukkahousuista muodostuvia umpisolmuja. Olisipa jotain, en vai tiedä mitä.
