Kukaan ei toivo tökeröä huutelua

5a340835-eb99-44da-a045-f48b9d6ec47d.jpg

Kaiken tänä vuonna teemakseni ottaman paremminvointi puuhastelun keskellä olen päätynyt miettimään asioita, jotka aiheuttavat pahaa oloa. Paha olo ei välttämättä ole hyökyaallon omaista tai kaikenkattavaa, mutta pienillä synkillä hetkillä on taipumusta kasaantua ja kerrostua. Olen huomannut, että minua riivaa jossain määrin liiallinen oikeudenmukaisuuden kaipuu ja vahva huoli maailman tilasta. Uutisia pystyn vielä lukemaan surematta jokaista lämpöhalvaukseen kuollutta koiraa, sota-alueen raunioihin hautautunutta lasta ja hoitamatta jäänyttä sotaveteraania. Kun vain ymmärtäisi olla lukematta kommentteja. Kommenttiosiot nimittäin ovat yksi ympärivuorokautinen ilkeiden ja riidanhaluisten ihmisten kokoontumisajo.

Mikä siinä on, ettemme me ihmiset osaa pitää tökeröitä sanoja suussamme, vaan oksennamme niitä ilman mitään suodattimia kanssa kansalaistemme päälle? Olen viime aikoina pitkästä aikaa alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten törkeästi me toisistamme puhumme. Olen useita vuosia nettihuutelun osalta elänyt välinpitämättömässä turtumuksessa. Kakkiaiset kakkiaistelee, minkäs sille voi. Toisten viskellessä pikselikakkakikkareilla toisiaan, olen pyrkinyt poistumaan takavasemmalle, sillä en enää vaan jaksaisi. Huutokeskustelut, joissa faktat korvataan mutu-tuntumalla, lähipiiriotannalla ja toimittajien/somettajien/muiden keskustelijoiden herjaamisella, eivät kutsu enää, lainkaan. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut herätä tästä välinpitämättömyyden horroksesta, sillä eihän tämä nyt näin voi mennä, että aikuiset ihmiset kinastelevat kuin pahaiset kakarat ja jo ensimmäisellä herjalla mennään henkilökohtaisuuksiin.

Mikä tarve meillä ihmisillä on suoltaa negatiivista myrkkyä toistemme päälle? 

Heräsin näiden pohdintojen pariin luettuani pitkästä aikaa Puistojatkot -blogia, jossa kirjoittaja Rädyn tatuoituna naisena olemista käsittelevä tekstin kommenttiosio on kamalaa luettavaa. Miten ihmiset voivat kuvitella, että internet antaa heille jonkinlaisen oikeuden alkaa kommentoida toisen ihmisen ulkonäköä ivailevaan ja satuttamaan pyrkivään sävyyn? Miten aikuinen ihminen voi kuvitella, että sananvapaus tarkoittaisi oikeutta viskellä herjoilla, haukkumasanoilla ja solvauksilla toista ihmistä? Jos potee inhoa jotain asiaa kohtaan, niin eikö sen voisi pitää ihan vain omana ongelmanaan. 

Törmäsin myös taannoin uutiseen ihmisten tarpeesta nillittää radiopersoonan some-kuville. YLEX:n juontaja Alma Hätösen Instagram täyttyi käytöshäiriöisten ääliöinneistä ja muista asiattomista kommenteista haipakkaan sen jälkeen, kun tämä oli julkaissut kuvan, josta voi todeta, että myös radiojuontajilla on pakaroiden jatkeena kaksi jalkaa. En ymmärrä miten toisten lomakuvista jaksetaan loukkaantua, saati nähdä se vaiva, että ryhdytään tekemään paasamaan naisvartalon seksualisoinnista mediatilassa tai valittamaan omaa mielenkiinnottomuutta juontajan paljasta ihoa kohtaan. Instagram kun ei nyt ole varsinaisesti patriarkaatin moderoima mediatila (jos unohdetaan nännigate), vaan kukin postaa sinne itse haluaa. Ihan vaikka uikkarikuvia! Eikä se uikkarikuva ole kutsu jollekin uivelolle tulla nillittämään. Instagram-feedissä kun on sellainen kätevä ominaisuus, että itseä kiinnostamattoman sisällön ohi voi skrollata. Kätevää, eikö?

Vanhalla kansalla on loistava sanonta, vaikka monia ”kansanviisauksia” muuten vanhentuneina pidänkin, ja se kuuluu: ”Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin voi olla hiljaakin.” Että jos toisen ihmisen kuvasta todella tulee niin paha mieli, että tekee mieli hakkua tai olla muuten törkeä, niin parempi jättää kommentoimatta. Voi vetää vaikka pipon syvälle päähän ja laskea sataan. Se että henkilö X ei pidä henkilö Y:n ominaisuudesta ei ole mikään syy kertoa tätä Y:lle. Vaikka henkilö Y kiinnostaisi X:ää kuinka vähän tahansa, niin vielä jumalattomasti vähemmän Y:tä kiinnostaa lukea X:n hyypiötekstiörinää. Muut ihmiset eivät ole olemassa fyysisessä tai nettipresenssissään mielyttääkseen joka ikistä vastaantulevaa tampiota, jolla on paska mielipide ja rumia sanoja, joilla ilmaista se

Keskimäärin ihmisiä ei kiinnosta tietää tuntemattoman ja heille täysin yhdentekevän ihmisen mielipidettä yhtään mistään. He pyytävät kyllä jos se kiinnostaa! Joten voisimmeko me aikuiset vähitellen kollektiivisesti nousta täältä koulukiusaamishenkisestä nimittelystä vaikka ihan suomalaiskansalliseen hiljaisuuteen? Hiljaisuudessa on nimittäin jotain majesteelillista ja rauhoittavaa. ”Hiljainen hyväksyntä” tai välinpitämätön hiljaisuus ovat aina monin verroin parempia kuin yksikään ”ihan kiva, mutta…” -alkuinen kommentti, joka on pelkkää muttaa ilman kivaa. En usko että kovinkaan moni on näistä ”totuuden torvien”, ”suoraan sanojien” ja ”läpällä heittäjien” uhriksi osuneista on erityisesti tätä ”rehellisen ja suoran mielipiteen” (eli ihan puhtaan törkeilyn) mahdollisuutta arvostanut. En nimittäin usko, että tässä maailmassa olisi saavutettu mitään hyvää tällä haukkumisen, solvausten ja loukkausten ilmapiirillä. Ottaen huomioon että suurin osa maailman sodistakin on alkanut jonkinlaisella riehumisen laukaisevalla loukkauksella.

Tämä teksti ei tarkoita sitä, että kannattaisin jotain selkääntaputtelijoiden, hymistelijöiden ja näennäisen kannustamisen kupliin eristäytymistä, ehei. Keskustelua voi kuitenkin käydä myös täysin vastakkaisten mielipiteiden välillä ilman, että näkee enemmän vaivaa toisen mielikuvitukselliseen herjaamiseen kuin oman mielipiteensä perusteluun. Toivon, että joku päivä ihmiset ovat riittävän marinoituneita tähän digitaaliseen rinnakkaistodellisuuteen, jotta ymmärtäisivät palata ihan tavanomaisten käytöstapojen, keskustelukumppanin kunnioittamisen ja rakentavan argumentoinnin pariin. 

Loppuun haluaisin sanoa, että olette kaikki ihania, vaikka myrkyn niellyt periaatevinkuja muuta väittäisi. Lisäksi arvostan sitä, että täällä Lilyssä pääasiassa kyetään erittäin asialliseen keskusteluun ilman, että omalle mielipiteelle pitää hakea tukea toista maanrakoon polkemalla.

Kuva: Unsplash / Gabriel Matula, CC0-lisenssi

Suhteet Oma elämä Mieli Uutiset ja yhteiskunta

Vaikeasti ja pitkästi ajatellut ajatukset

sven-scheuermeier-178631-unsplash.jpg

Toisinaan huomaan, että ajatukseni laukkaavat sivupolkujen kautta ekstralenkkiä siinä missä muut pysyvät yhdellä ja samalla polulla. Samalla kun tutkailen mentaalisten varpujen ja aluskasvillisuuden jännittävyyksiä, ovat muut jo tulleet perille. Heillä on myös valmis ajatus sievään ja ytimekkääseen formaattiin paketoituna. Vaikka mielenkiintoni ravintokasvien alkuperäisvärityksiä kohtaan onkin hellyyttävää (porkkana olivat muuten alkuujaan violetteja!), niin se ei erityisesti edistä pääni sisäisiä prosesseja, jos keskustelu käsittelee markkinoinnin segmentointia tai ihan vaikka Aku Ankkaa. Huomaan haihtuvani keskusteluissa pelkäksi myötäileväksi taustaääneksi, sillä minulla on kiire ratsata ajatusteni sivuhuoneetkin, ennen mielipiteeni muodostumista. Kun olisin valmis, muut ovat siityneet jo asiasta kukkakaaliin. Suuret ja mahtavat ajatukseni ovat jälleen kerran myöhästyneet.

Hitauden ja yliprosessoinnin vastapainona toinen taitoni on töksäyttely, joka ilmenee siinä vaiheessa, kun en jaksaisi käydä läpi normaaleja ajatuspolkujani. Silloin suustani ei tule sammakkoa, vaan kokonainen raamatullisen mittaluokan vitsaus rupikonnia, jotka lähmivät mennessään kaiken niljaisen liman peittoon. Ei kovin kaunis näky saati hurmaavaa kuultavaa. Tätä antamaani eleganttia vaikutelmaa ei ainakaan paranna tapani hekotella kiusaantuneesti omille näppäryyksilleni. Jokin siinä on, että tapaan vältellä uusiin tuttavuuksiin tutustumista, ihan vain säästääkseni heidät suustani purkautuvalta keskiaikaa pimeämmältä sepustelulta.

Toivoin lapsena, että minusta tulisi Pikku-Myy, sellainen tavattoman rohkea oman polkunsa kulkija, teräväsanainen kyseenalaistaja ja vähän kaikesta innostuja, joka osaa kaiken jos vain päättää niin. Huomaan kuitenkin lipuneeni enemmänkin Hemulin suuntaan. Olen se tiedekirjojen kanssa liikaa aikaa viettänyt, violettiin kaapuun pukeutuva akateemikko, josta oikein kukaan ei tunnu ottavan selvää. Hemulius-asteikkoni on kivunnut sitä ylemmäs, mitä enemmän hengissä selvinneitä huonekasveja kotini nurkissa pyörii. Indiana Joneskin olisi ollut parempi suunta kuin Hemuli. Loppujen lopuksi Indianan elämänrytmihän on mahtava, ellei jopa täydellinen. Suurin osa ajasta perustylsää akateemista puurtamista historian opettajana yliopistolla, jonka vastapainona välillä juostaan karkuun vyöryviä kivimöhkäreitä muinaisella temppelialueella adrenaliini suonissa vilistäen. Sopis mulle.

En kuitenkaan ole Indiana, en edes pittoreskissa Muumilaaksossa asusteleva Hemuli. Olen viimeisiä parikymppisyysvuosiaan elelevä, matalan intensiteetin ikäkriisiä poteva omituinen otus. Pään sisällä jatkuvasti laukkaavat ja eksyilevät ajatukset tekevät arjen suorittamisesta vaikeaa. Jos jo toimistotyöläisenä kahvimukin kummallisiin paikkoihin unohtelu on tavanomaista, en edes haluaa tietää, millainen hajamielinen professori minusta olisi tullut, jos olisinkin tähdännyt tutkijan uralle. Alan ymmärtää koko hajamielisen professorin -kliseetä sitä paremmin, mitä pidempään elän tämän sirkuksen kanssa, joka päässäni pyörii. Miksei asioita voisi tehdä selkeästi ja suoraviivaisesti sen sijaan, että hukkaisi merkittävän osan päivästään monimutkaisuuksien ajatteluun, jotka eivät loppupeleissä liity edes mihinkään olennaiseen?
 
 
Kuva: Unsplash / Sven Scheuermeier
 

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään