Suuntaansa hakevan urapohdintaa
Viikko on alkanut suurien asioiden pohdiskelulla. Tai no, samaa jumitusta tämän aihepiirin ympärillä on tullut harrastettua jo ikuisuus. Heinäkuun sumua muistuttavien sateiden keskellä pohdinnan kohteena on ollut enemmän tai vähemmän se mitä oikeastaan haluan elämältä. Nuuskamuikkustelua? Omistusasunnon? Hiljaisuusretriitin? Toivon toki, että ikkunalaudalla olemassa olostaan innostunut rucola jaksaa kasvaa lounassalaatiksi asti, mutta se ei ihan riitä tavoitteeksi. Ei alkuunkaan. Tarvitsen enemmän.
Suurinta harmaiden aivosolujen kuhinaa on aiheuttanut työelämä. Siihen pitäisi 8 tunnin työpäiviä tekemällä kulua arjesta kolmasosa. Se on iso siivu elämästä. Jäljelle jää noin 8 tuntia nukkumista ja toiset 8 tuntia vapaa-ajalle, syömiselle, kulkemiselle ja yleiselle häröpalloilulle. Siksi ei ole yhdentekevää, mitä tekee työkseen. Älkää käsittäkö väärin, nykyinen työni ja ammattini ovat molemmat mahtavia ja tuntuvat hyvältä juuri nyt. Ongelmani on enemminkin se, että haluan jotain uutta, haluan enemmän. Kärjistetysti en aio istua seuraavaa 30 vuotta piirtelemässä työkseni designtikku-ukkoja, sillä haluan kokea muutakin.
Tunnen itseni välillä kiittämättömäksi kermaperseeksi. Kokopäivätyötä omalla alalla tekevän taiteen maisterin ei pitäisi olla tällainen tuuliviiri. Sisälläni tasaiseen tahtiin kirkuu kuitenkin sama abityttö, joka itki yhteishakuoppaan muutamalta sivulta kurttuiseksi keväällä 2009. Että ihanko totta tein alavalintani sen perusteella, että piirtäminen oli kivaa puuhaa ekaluokan iltapäiväkerhossa? Olen vuorotellen järkyttynyt ja iloinen siitä, että uskoin menneisyyden 7-vuotiasta. Välillä kaipaan tuota tuittupäistä pulpetin alla tunneilla istuskellutta anarkistia. Ehkä kaivatessani muutosta, kaipaan myös paluuta nuoreen itseeni, siihen versioon jolle kaikki oli vielä mahdollista.
Kun käyn lounaalla elämänsuuntapohdintoineni, istuu toisella puolen kahvilaa tutkija Saara Särmä. Hän naputtaa tietokonetta keskittyneesti Uhanan Sail Away -paita päällä ja näyttää siltä, että voi tehdä mitä vain ikinä haluaa. Hän myös näyttää tietävän mitä tekee. Sellainen varmuus omaa tekemistä kohtaan on ihailtavaa. Kadehdin ihmisiä, jotka istuvat ammatilliseen nykyisyyteensä niin vaivattoman ja kotoisan näköisesti. Ihmisiä, joista näkee että he tekevät itselleen merkityksellistä työtä. Tuijottelen soppaani ja mietin miksi näen niin paljon ihmisiä, jotka vaikuttavat löytäneen oman paikkansa universumissa. Itse en vielä tiedä varmaksi edes mistä tähtijärjestelmästä alkaisin omaani etsiä.
Toivon universumilta navigaatioapua suunnattomuuteni. Universumi on kuitenkin moukka, joka on antanut minulle fiksujen ohjeiden sijaan pelkkää dadaa. Päätän avata silmät leikkimielisesti yhden päivän ajaksi SUURILLE OHJEILLE, koska miksipäs ei. Käyn hyväntekeväisyys kirpputorilla. Kassan takana lymyilee kokovartalopaljettiin sonnustautunut tyttöjoulupukki. Yritä siinä sitten saada maailmankaikeudelta johdatusta, kun se tarjoaa vastaukseksi hihitteleviä paljettiperuukkipäitä. Hämmennyn tilanteesta siinä määrin, että tervehdyksen lisäksi kehun asua. Paljettipukki kiittää hilpeästi. Tuijotan hetken ylihinnoiteltua Kaj Frankin maljakkoa ja hipsin ulos liikkeestä. Tilanne on kertakaikkisesti liikaa siinä hetkessä.
Illalla olen riittävän toipunut selatakseni avointen yliopistojen tarjontaa. Silmäni tuntuvat aavistuksen sumeilta, kun rullaan peukollani kurssilta toiselle. Älypuhelimen valossa on jotain lannistavaa. Mietin ehdinkö luennoille tältä päivätyöläisen aikuiselämältäni. Pohdin, kykenisinkö itsenäiseen suorittamiseen sähköisessä opiskeluympäristössä. Se kuulostaa niin kovin yksinäiseltä, ei keskustelua, ei ryhmältä oppimista. Olen kyllä taitava istumaan kirjastossa, mutta sillekin on rajansa, ennenkuin alkaa kasvaa sammalta. Eniten haluaisin varmuutta. Kun on mitä kohden ponnistella, motivaatiota ja tarmoa ilmestyy lähes tyhjästä.
Kuva Stocksnap.io Kuvaaja Carl Heyerdahl CC0-lisenssi