Vaikeasti ja pitkästi ajatellut ajatukset
Toisinaan huomaan, että ajatukseni laukkaavat sivupolkujen kautta ekstralenkkiä siinä missä muut pysyvät yhdellä ja samalla polulla. Samalla kun tutkailen mentaalisten varpujen ja aluskasvillisuuden jännittävyyksiä, ovat muut jo tulleet perille. Heillä on myös valmis ajatus sievään ja ytimekkääseen formaattiin paketoituna. Vaikka mielenkiintoni ravintokasvien alkuperäisvärityksiä kohtaan onkin hellyyttävää (porkkana olivat muuten alkuujaan violetteja!), niin se ei erityisesti edistä pääni sisäisiä prosesseja, jos keskustelu käsittelee markkinoinnin segmentointia tai ihan vaikka Aku Ankkaa. Huomaan haihtuvani keskusteluissa pelkäksi myötäileväksi taustaääneksi, sillä minulla on kiire ratsata ajatusteni sivuhuoneetkin, ennen mielipiteeni muodostumista. Kun olisin valmis, muut ovat siityneet jo asiasta kukkakaaliin. Suuret ja mahtavat ajatukseni ovat jälleen kerran myöhästyneet.
Hitauden ja yliprosessoinnin vastapainona toinen taitoni on töksäyttely, joka ilmenee siinä vaiheessa, kun en jaksaisi käydä läpi normaaleja ajatuspolkujani. Silloin suustani ei tule sammakkoa, vaan kokonainen raamatullisen mittaluokan vitsaus rupikonnia, jotka lähmivät mennessään kaiken niljaisen liman peittoon. Ei kovin kaunis näky saati hurmaavaa kuultavaa. Tätä antamaani eleganttia vaikutelmaa ei ainakaan paranna tapani hekotella kiusaantuneesti omille näppäryyksilleni. Jokin siinä on, että tapaan vältellä uusiin tuttavuuksiin tutustumista, ihan vain säästääkseni heidät suustani purkautuvalta keskiaikaa pimeämmältä sepustelulta.
Toivoin lapsena, että minusta tulisi Pikku-Myy, sellainen tavattoman rohkea oman polkunsa kulkija, teräväsanainen kyseenalaistaja ja vähän kaikesta innostuja, joka osaa kaiken jos vain päättää niin. Huomaan kuitenkin lipuneeni enemmänkin Hemulin suuntaan. Olen se tiedekirjojen kanssa liikaa aikaa viettänyt, violettiin kaapuun pukeutuva akateemikko, josta oikein kukaan ei tunnu ottavan selvää. Hemulius-asteikkoni on kivunnut sitä ylemmäs, mitä enemmän hengissä selvinneitä huonekasveja kotini nurkissa pyörii. Indiana Joneskin olisi ollut parempi suunta kuin Hemuli. Loppujen lopuksi Indianan elämänrytmihän on mahtava, ellei jopa täydellinen. Suurin osa ajasta perustylsää akateemista puurtamista historian opettajana yliopistolla, jonka vastapainona välillä juostaan karkuun vyöryviä kivimöhkäreitä muinaisella temppelialueella adrenaliini suonissa vilistäen. Sopis mulle.
En kuitenkaan ole Indiana, en edes pittoreskissa Muumilaaksossa asusteleva Hemuli. Olen viimeisiä parikymppisyysvuosiaan elelevä, matalan intensiteetin ikäkriisiä poteva omituinen otus. Pään sisällä jatkuvasti laukkaavat ja eksyilevät ajatukset tekevät arjen suorittamisesta vaikeaa. Jos jo toimistotyöläisenä kahvimukin kummallisiin paikkoihin unohtelu on tavanomaista, en edes haluaa tietää, millainen hajamielinen professori minusta olisi tullut, jos olisinkin tähdännyt tutkijan uralle. Alan ymmärtää koko hajamielisen professorin -kliseetä sitä paremmin, mitä pidempään elän tämän sirkuksen kanssa, joka päässäni pyörii. Miksei asioita voisi tehdä selkeästi ja suoraviivaisesti sen sijaan, että hukkaisi merkittävän osan päivästään monimutkaisuuksien ajatteluun, jotka eivät loppupeleissä liity edes mihinkään olennaiseen?
Kuva: Unsplash / Sven Scheuermeier