Tuo lause todetaan myös eräässä Lidlin mainoksessa ja pitää muuten harvinaisen hyvin paikkansa. Liian usein olen ainakin itse ajatellut syksyn jälleen koittaessa, että ”Voi kun kesä meni taas niin nopeasti ohi!” ja tuntuu siltä, ettei ole ehtinyt tehdä tai ettei ole saanut aikaiseksi mitään muutamaan kuukauteen. Tällä viikolla päätin, että tänä kesänä keskityn asioihin, jotka tuntuvat minusta mukavilta ja joita olen syystä tai toisesta halunnut jo pitkään tehdä, mutta en ole vielä(kään) tehnyt. Kirjasin nämä asiat kalenteriin ja päätin nyt jakaa ne teillekin:

1. Käy itselle uudessa kaupungissa.

Tämä tulee itse asiassa toteutettua jo tulevana viikonloppuna (Taisin tarkoituksella laittaa tämän ensimmäiseksi, että saisin ainakin yhden kohdan täytettyä listastani kesän aikana 😀 Niinhän sitä sanotaan, että pessimisti ei pety). Ollaan menossa parin kaverin kanssa käymään kaverimme luona Kokkolassa. Hän on siellä kesätöissä, joten meille tuli hyvä tilaisuus päästä näkemään samalla, millainen kaupunki Kokkola on. Ihana päästä myös näkemään tyttöjä pitkästä aikaa ja kävi tuuri, että kyseinen viikonloppu sattui olemaan töiden osalta meillä kaikilla vapaa. Näin muuten yksi yö unta jokin aika sitten, että olin Kokkolassa kävelemässä yhdellä tietyllä kadulla ja vasta viikkoja tuon unen jälkeen minulle selvisi, että kaverini asuu juuri kyseisellä kadulla. Ei voi olla sattumaa!

2. Käy yöuinnilla.

Pakko tehdä joka kesä – muita perusteluja ei tarvita. Parasta olisi, jos pääsisi kokemaan tämän omalla mökillä, mutta saa nähdä, pääsenkö tänä kesänä käymään siellä yön yli.

3. Järjestä piknik.

Toinen asia, joka mielestäni tekee kesästä kesän. Rakastan suunnitella ja järjestää muun muassa juhlien tarjoiluja, joten piknik-menun suunnittelu on myös ihan parasta! Ajateltiin itse asiassa toteuttaa tämä tyttöjen kanssa viikonloppuna Kokkolassa, mutta sen verran näyttää ukkonen tällä hetkellä sotkevan suunnitelmat, että täytyy näillä näkymin siirtää piknik myöhemmäksi. Voin kuitenkin sanoa, että tämä kohta tulee varmasti toteutettua jossain vaiheessa kesää jollain porukalla!

4. Aloita viltin tekeminen.

Kevään aikana innostuin virkkaamisesta, kun mummoni teki minulle syntymäpäivälahjaksi viltin isoäidin neliöistä. Opettelin hammasta purren neliön tekemisen ja nyt se sujuu jo aika hyvin. Haaveena olisi, että jonain päivänä saisin myös itse samantapaisen viltin aikaan; täytyisi vain ostaa sopivat langat ja laittaa tuumasta toimeen. Aloittaminen on aina vaikeaa, mutta uskon, että kunhan saisin ensimmäisen neliön virkattua, viltti muodostuisi aika itsestään.

5. Ole päivä ilman Instagramia.

Surullista kyllä, mutta tämä on minulle oikeasti varmaan koko listan vaikein kohta. En edes tiedä, kauan minulla menee päivässä aikaa Instagramin selaamiseen. Olen jopa harkinnut, että lataisin puhelimeen jonkin sovelluksen, josta näkisi, monta tuntia vietän päivästäni puhelin kourassa. Ehkä se herättäisi minut ja voisin keskittyä enemmän päivässäni paljon järkevämpiin ja tärkeämpiin asioihin. Parastahan tässä on, ettei Instagramista edes melkein koskaan löydy mitään uutta, vaikka sitä tulee selattua vähän väliä!

6. Lue kirja.

Pienempänä rakastin lukea kirjoja ja tulimme ystäväni kanssa usein kirjastosta useamman kassillisen kanssa. Yläasteella ja lukiossa kiinnostukseni lukemista kohtaan väheni huomattavasti ja ainoat kirjat mitä luin olivat koulukirjat. Nykyään haluaisin taas päästä siihen lukemisen fiilikseen ja uppoutua johonkin kirjaan niin syvästi, että kaikki muu ympäriltä unohtuu. Tuntuu vain siltä, että keskittymiskykyni on nykyään täysi nolla (Edellisellä kohdalla ei varmaan ole mitään vaikutusta tähän…). Nyt kuitenkin päätin, että menen joku päivä ihan asioikseni kirjastoon ja etsin sieltä kirjan, jonka uskon olevan itselleni tarpeeksi mielenkiintoinen. Tai sitten luen jonkun omista kirjoistani, joita on vuosien varrella kertynyt jonkin verran, mutta joiden kansia ei ole silti tullut vielä tänäkään päivänä avattua.

7. Säästä niin, että pääset syksyllä ulkomaille.

Tätä toivon todella paljon. Minulle nousi hirveä matkakuume, kun vanhempani kävivät toukokuussa viikon Kreetalla ja myös somesta huomasi, että ihmiset ovat käyneet mitä ihanimmissa maissa lomailemassa. Toivon, että pystyn laittamaan kesän ajan palkastani sen verran säästöön, että ”syysloman” aikoihin viikon loma etelässä olisi taloudellisesti mahdollista. Se ainakin tulisi tarpeeseen!

8. Siivoa mansikoita.

Tämä on mulle selvä kesän merkki. Tiedän ihmisiä, jotka eivät tekisi mielellään tätä hommaa, mutta minä siivoaisin mielelläni vaikka muidenkin mansikat! On ihan parasta, kun saa poistettua kannat tuoreista suomalaisista mansikoista ja käyttää osan niistä leivontaan, laittaa osan pakkaseen ja loput sitten omaan suuhun 🙂

9. Mökkeile.

Jos olisi mahdollista, asuisin varmaan koko kesän mökillä. Mua ei haittaisi ollenkaan olla kaukana kaupungin hälinästä ja kantaa pesuvesiä järvestä tai hanasta, jollainen omalta mökiltä löytyy takapihalta. Suunnitelmissa olisi ainakin käydä kaveriporukalla mökkeilemässä kesän aikana ja mielellään mökkeilisin myös useammin. Mökillä on aina niin rauhallista ja kaikki stressi jää kaupunkiin.

10. Käy yökylässä.

Jostain syystä en lapsena oikein tykännyt käydä yökylässä. Tuntui oudolta olla yö pois kotoa ja turvallisesta omasta sängystä. Tänä kesänä toivon, että voisin tämän asian tiimoilta elää lapsuuteni uudelleen ja yökyläillä esimerkiksi kavereiden luona mahdollisimman paljon. Ja hei, tämäkin kohta toteutuu viikonloppuna! Jes!

Ihanaa kesää just sulle! Ja muista; elä kuin viimeistä (kesä)päivää.

Lotta

Kyllä, maaliskuu lähenee loppuaan ja päädyn vasta nyt ensimmäistä kertaa tänä vuonna blogini pariin. Useamman kerran on kyllä käynyt mielessä, että nyt pitäisi varmaan kirjoittaa jotain, kun edellisestä postauksesta on jo aikaa. Rehellisesti sanottuna, en ole tiennyt mistä kirjoittaisin. Olisi tuntunut tosi väkinäiseltä kirjoittaa esimerkiksi jostain aiheesta, josta minulla ei oikeasti ole sillä hetkellä juuri mitään sanottavaa. Olisi myös tuntunut oudolta kirjoittaa pelkästään omista fiiliksistäni, sillä täytyy myöntää, ettei alkuvuosi ole ollut mikään helpoin. Mutta tässä sitä nyt ollaan; vapaaehtoisesti koneen äärellä kirjoittamassa asioista, joista juuri nyt haluan myös puhua 🙂

Kuten jo aiemmin mainitsin, tähän vuoteen on jo tähän mennessä mahtunut aika paljon asioita. Vaikka mitään konkreettista ikävää asiaa ei ole sattunut, omien ajatusten ja mielen parissa on tullut vietettyä aikaa sitäkin enemmän. Olen aiemmin maininnut olevani ihminen, joka stressaa omista ja muiden asioista vähän liikaakin eikä osaa aina hellittää oikealla hetkellä. Viime vuoden lopussa tajusin oikeasti, että tilanteeseen on saatava muutos, kun useampana päivänä viikosta saatoin kotiin tullessa ahdistua jo seuraavasta päivästä ja viettää loppuillat itkun sekaisissa tunnelmissa. Mitään ”oikeaa” hätää minulla ei missään vaiheessa ollut, mutta koska olin niin loppuunpalanut stressini kanssa, sain itselleni aikaan oikealta tuntuvan hädän. Tajusin, ettei tässä hommassa ole enää mitään järkeäja varasin poikaystäväni kehoituksesta keskusteluajan kouluterveydenhuoltoon.

Kouluterveydenhuollosta YTHS:ltä minut ohjattiin ensin terveydenhoitajan ja sitten lääkärin kautta psykologille. Minulle todettiin paniikkihäiriö. En vielä alkuvuodesta olisi ikimaailmassa uskonut, että tulen asiasta kertomaan kovin monellekaan ihmisille, saati kirjoittamaan siitä julkisesti minnekään yhtään mitään. Pitkään yritinkin salailla psykologilla käymisiäni. Saatoin mainita, että minulla on ”lääkäriaika”, mutten  voinut sanoa suoraan, että olen menossa keskustelemaan psykologille. Jälkeen päin mietin, miksi ihmeessä tein noin. En ole koskaan pitänyt muita psykologilla tms. käyneitä ihmisiä millään tavalla ”outoina” tai antanut heille hullun leimaa – en todellakaan. Pikemminkin olen aina arvostanut ihmisiä, jotka ovat osanneet ja uskaltaneet hakea tarvittaessa ammattilaisten apua. Itselleni se oli kuitenkin kova paikka ja pelkäsin saavani nämä leimat itselleni, jos olisin asiasta maininnut. Aivan turhaan.

Ensimmäinen psykologikäynti oli tosi jännittävä. Kaiken lisäksi, että stressaan paljon eri asioista, olen myös kova jännittämään uusia ja itselle vieraita tilanteita. Tähän kun vielä yhdistää sen, että olen tosi herkkä ja itselle tärkeistä ja vaikeista asioista puhuminen saa minut automaattisesti itkemään ennen kuin pääsen edes avaamaan suuni, oli sekametelisoppa valmis 😀  Heti ensimmäisen käynnin jälkeen kuitenkin tajusin, että tämä on se reitti, joka minun pitää tässä elämän vaiheessa nyt kulkea. Vaikka vieraalle ihmiselle jutteleminen tuntui aluksi vaikealta, oli ihanaa ja helpottavaa kuulla, että en ole ainoa ihminen, joka kärsii samoista asioista. Totta kai tiesin sen jo entuudestaankin, mutta kaiken stressin ja lääkärillä ramppaamisen seassa sitä ei aina tullut muistettua.

Olen käynyt psykologilla tänä vuonna yhteensä viisi kertaa. Viides ja tällä hetkellä viimeinen kerta oli perjantaina. En voi sanoin kuvailla, miten helpottunut ja onnellinen olen siitä, että kävin tämän matkan läpi. Vielä loppuvuodesta mietin, joudunko koko elämäni kärsimään tästä stressistä ja miettimään asioita yksin oman pääni sisällä. Tämän matkan aikana olen tajunnut, ettei minun tarvitse olla missään vaiheessa yksin. Aiemmin olen ajatellut, etten kehtaa puhua läheisilleni huolistani, sillä en halua vaivata heitä ja heillä varmasti on myös omia ongelmia. Tänä päivänä tajuan kuitenkin sen, että jaettu taakka on paljon pienempi taakka. Olen kertonut paniikkihäiriöstäni osalle ihmisistä, joiden kanssa olen paljon arkipäivinä tekemisissä. Vaikka panikkihäiriöstä puhuminen on jännittänyt – ja jännittää vähän tälläkin hetkellä – on sen kertominen vapauttanut omaa oloani ja antanut samalla muille ymmärrystä siitä, jos saan jossain vaiheessa itse kohtauksen. Diagnoosin käsittely on helpottanut omaa oloani myös niin paljon, että itse kohtaukset ovat onneksi selkeästi vähentyneet ja olen oppinut hallitsemaan stressiäni paljon paremmin mitä vielä pari kuukautta sitten.

En suunnitellut tätä postausta yhtään etu käteen, mikä saattaa tulla ilmi sekavana sisältönä 😀 Ehkä tämäkin oli yksi tapa käsitellä tätä kaikkea, mitä tänä vuonna olen käynyt läpi. Tarkoituksena ei ole hakea keneltäkään sääliä tai muuta vastaavaa, pikemminkin herättää ajatuksia siitä, että tällaisistakin asioista on ihan ok puhua. On ok, jos joudut jossain vaiheessa elämää pyytämään apua ja turvautumaan ammattilaisten apuun, jos et enää jaksa. On myös ok, jos pystyt käsittelemään asioita itseksesikin. Tärkeintä on, että voi hyvin. Minä voin hyvin. Ja nyt pystyn sen viimein sanomaan rehellisesti käsi sydämellä.

Ihanaa viikkoa just sulle!

Lotta