Opiskelijan viikko on ollut kiireinen, intoinen, suruinen, kaiken kaikkiaan tunteentäyteinen.

Erityisopetuksen normiperusta on aiempaa paremmin hallussa. Pedagoginen arvio ja oppimissuunnitelma olivat kriittisen opiskelijaraadin ruodittavina alkuviikosta. Pedagoginen selvitys ja ystävänsä HOJKS saivat niin ikään tiukkaa arviointia osakseen. Kunnat olisivat voineet hyödyntää maksutonta asiantuntija(!)raatia, niin vahvoja olivat näkemykset kuntien lomakkeista ja käytännöistä.

Loppuviikkoa kohti päästiin käytännön pariin, matematiikan demolla laskettiin sauvojen (sic! kuvassa!) ja muovikakkujen kanssa. Tangram-palojen asettaminen mallin mukaiseksi kuvioksi sai epäilemään omaa hahmotuskykyä. Samainen päivä huipentui viittomien harjoitteluun. Kun 75 pedakoomikkoa viittoi lehmän lentävän New Yorkiin bilettämään oli tunnelma hysteerisen huvittunut.

________________________________________________________________________________________________________________

Tunnelmasta toiseen siirryin torstaina, kun tiedote työpaikan yt-neuvotteluista tuli. Olen lukenut yt-neuvotteluista paljon (kukapa ei olisi!), mutta en ole uskonut niiden koskaan koskevan koulutusalaa saati omaan työpaikkaani. Tunteeni kulkivat juuri siten kuin teoriassa kerrotaan. Pelkäsin itseni puolesta, pelkäsin samassa työpaikassa työskentelevän läheiseni puolesta. Pelkäsin, että minä saan jäädä, mutta muut lähtevät.

Menin kauppaan ja ostin kaikkea mitä yleensäkin. Sitäkin kallista valmispuuroa, jonka ostamisen tiedän älyttömäksi. Sitä lasten lempijugurttia, joka maksaa paljon. Mietin, mitä ostan, jos olenkin kohta työtön. Itkin vähän makkarahyllyllä. Säälin jo valmiiksi kaikkia, jotka menettävät työnsä. Säälin itseäni, vailla tietoa siitä, miten minun käy. Join vähän halpaa punaviiniä, nukahdin myöhään ja heräsin aikaisin.

Perjantaina viljelimme paikoin hysteeristä mustaa huumoria, paikoin taas huolestunutta ja hiljaista oloa. Kahvipöydän vitsi BB-talon tyyppisestä pudotuspelistä, jossa kukin saisi äänestää poispotkittavia työkavereita, ei lämmittänyt pitkään. Aika marraskuun loppuun, jolloin päätöksistä ilmoitetaan, tuntuu nyt iäisyydeltä.

Mitään viisasta en tänään osaa sanoa, kieltäkään en jaksa huoltaa kuten yleensä. Pekka Simojoen kappale Tänne saakka on tultu hänen voimassaan on antanut muistutuksen siitä, että tässäkin vahvemmat kädet kantavat.

P.