Kiitos kiitos

Kävin tänään moikkaamassa työkavereita vauvan kanssa. Jäin mammikselle puolisen vuotta sitten, ja kun astuin jalallani toimistolle, tuntui kuin olisin ollut siellä ihan eilen. Nopee menee aika, huh. Edellisen kerran, kun olin toimistolla, mulla oli vielä iso maha ja kova selkäkipu, heh. Tässä välissä olen ehtinyt pusertaa vauvan ja elellä tätä kahden lapsen arkea jo yli viisi kuukautta, huhheijaa. Pitäisikö mun lopettaa jokainen virke johonkin huhkaisuun, hah. Joo ei, sori näin käy, kun kirjoittelee tätä taas illalla. Heräilin viime yönä keskiyöstä alkaen tunnin välein. Huomaako?

Takaisin asiaan. Oli tosi virkistävää käydä toimistolla pitkästä aikaa. Ihana nähdä työkavereita. S:kin viihtyi hyvin ja pääsi vähän sylkkyilemään muidenkin sylissä. Tuli iloinen ja lämmin olo, kun huomasi työkavereiden olevan iloisia nähdessään mut ja tavatessaan pikkutypyn.

Muutaman työkaverin kanssa tuli puheeksi töissä kiitoksen sanominen. Mun pomo on ihana ja osaa kiittää, mutta kovinkaan moni ei sitä aina muista tehdä. Se, jos sä et koskaan saa työstäsi kiitosta, on to-del-la raskasta pidemmän päälle. Semmonen olo, ettei sun työpanosta arvosteta millään tavalla, vaikuttaa työmotivaatioon tosi isosti. Ja miten pieni efortti se onkaan. Ihan simppeli ”kiitti hei ku hoidit ton” tai ”kiitos avusta” tai pelkkä ”kiitti” tekee paljon pääkopalle ja vaatii sen sanojalta yhtä paljon kuin pikkuvarpaan heilautus (sori yritin keksiä jonkun tosi nohevan ilmaisun, mutta tää oli nyt paras, mihin mun aivot kykeni).

Mä yritän itse aina muista kiittää toisia. Kiittelen itse asiassa tosi paljon kaikenlaisesta. Oon koittanut opettaa sitä myös esikoiselle, ja jotain on vissiin jäänyt sillä mieleenkin. Äitienpäivänä sain nimittäin päiväkodissa tehdyn kortin, missä L oli päässyt täyttämään lauseisiin puuttuvia sanoja. No siellä oli, että ”äiti sanoo aina…” ja L oli täyttänyt siihen että ”kiitos”. Sitten siellä oli vielä lopussakin kohta ”lopputerveiset” ja siellä luki ”kiitos kiitos”, haha. Mutta kiitosta ei mun mielestä oikeastaan voi viljellä liikaa. Tai no, liika nyt on liikaa lääkkeissäkin, joten tietty kohtuus nyt tässäkin. Mutta tiedät varmasti, mitä tarkoitan. Toisaalta nyt kun mietin mun kiittelyä, niin kiittelen paljon sellaisissa arkipäiväisissä asioissa, kuten jos joku ojentaa mulle jotain, mitä olen pyytänyt, ja sitä rataa. Mutta kiittelenkö oikeasti sellaisista tärkeistätärkeistä asioista, kuten ”kiitos, että kuuntelit mua” tai ”kiitos, että olet hyvä isä meidän lapsille” tai ”kiitos, että jaksoit mua, kun mua vaan ärsytti muuten vaan kaikki ja purin kaiken suhun”? En mä ehkä tollasia kiitoksia kyllä kovin usein viljele. Apua viljelenkö koskaan?!

En taidakaan olla ihan niin hyvä kiittelijä, mitä aluksi ajattelin.

Töissä mun mielestä on helppo kiitellä ja peruskohteliaisuusasioissa on helppo kiitellä, mutta heti kun mennään syvemmälle, niin se onkin vaikeampaa. Ehkä se johtuu siitä, että siinä vaiheessa sitä täytyy osata kunnolla hypätä sen toisen saappaisiin ja katsoa tilannetta sieltä käsin.

Yksi asia, missä olen yrittänyt petrata, on kiitoksen antaminen asiakaspalvelutilanteissa. Tarkemmin sanottuna woltatessa, heh. Siis pakko myöntää, että mä wolttaan paljon. Ihan liikaa. Ihan hevvetisti liikaa mun mielestä. Mutta koska mä oon semmonen wolttailija, olen kohdannut siellä paljonpaljon huonojakin palvelukokemuksia. Ja niistähän sitä aina laittaa palautetta. Olen varmaan mustalla listalla sen palautemäärän vuoksi. (Olen ollut itse töissä aiemmin vuosikausia sellaisessa tavaratalossa, missä asiakasta arvostetaan taivaaseen pilvien yläpuolelle tähtiin asti ja hyvä asiakaspalvelu oli ainakin silloin ihan ykkösykkösjuttu, joten jos saan itse jossain kehnoa tai tylyä asiakaspalvelua, laitan tosi herkästi palautetta eteenpäin. Tiedän, ettei se asianmukaisen ja hyvän asiakaspalvelun antaminen ole niin vaikeaa.) No sitten mä jossain vaiheessa havahduin, että jos mä laitan palautetta niistä huonoista kokemuksista, niin pitäähän mun laittaa niistä hyvistäkin. Ja niin olen alkanut tekemään. Hyvä mä. Hyvä aikuinen ja kypsä mä. Tässä kohtaa taputan itseäni selkään. Mutta tätä kiitosta ja positiivista palautetta pitäisi antaa kyllä kaikissa asiakaspalvelutilanteissa enemmän. Miksi se aina niin helposti unohtuu?

Tulipahan pohdintaa kiitoksesta, että kiitos vaan. Vois taas mennä nukkuu. Jospa ensi yönä en heräisi tunnin välein. Ollaan siinä tilanteessa, että sanon tosi isosti kiitos, jos saisin edes kolme tuntia katkeamatonta unta. Tai edes kaksi. Katsellaan. Ja palaillaan, pus!

Ja hei, mistä asioista sä kiittelet?

hyvinvointi ajattelin-tanaan hopsoa syvallista
Kommentit (2)
  1. Kiitos että kirjoitat sellaisena kuin olet 😀

    1. Voi kiitos kiitos ihanasta palautteesta! <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *