Ladataan...
Pelkkäähyvää

Pallen synnytyksessä musiikilla tai millään muullakaan fiilistelyllä ei ehtinyt olla minkäänlaista roolia. Juuri kun J oli napsauttanut Spotifystä tekemäni soittolistan päälle, lääkäri juoksi sisään ja sanoi, että vauva pitää saada ulos. Jäi sitten lauritähkät kuuntelematta.

Tällä kertaa soittolista ehdittiin 24 tunnin aikana kuunnella läpi kerran jos toisenkin. Sen perään jo joku ehti kyselläkin, niin jaanpa sen nyt tässä (linkki suoraan Spotifyn listaan).

Halusin valita listalle rauhallista ja leppoisaa musiikkia, vaikka tiedän toisten vannovan enemmän raskaaamman tavaran nimeen. Minä kuitenkin vihaan ylipäätään elämässä kovia ääniä, joten epäilin tällaisen tilulilumusiikin sopivan minulle synnytyshommiinkin paremmin. Sen verran muistan listaa vielä synnytyksen aikana muokanneeni, että ennen ponnistusvaihetta poistin siltä kaikki akustiset hypnosynnytysmuminat. Ajattelin etukäteen, että ne auttaisivat synnytyskuplaan vajoamisessa, mutta itse tilanteessa oli paljon helpompi keskittää huomio laulujen sanoihin kuin saada kiksejä jostain valaan ulvonnasta. Myös Antti Tuiskun ”Mä hiihdän” diskattiin loppumetreillä, koska se alkoi jostain syystä soida repeatilla, eikä J saanut sitä pois. Meinasi lentää aviopuoliso ja Anatude molemmat elämästäni.

Mutta näiden tahtiin syntyi Monko! Syliini hänet nostettiin Chisun ”Onni” -kappaleen soidessa ja tikkaukset hoidettiin Pienen ja hennon otteen tahtiin. Lääkärikin naureskeli, että tämähän on hyvää ompelumusiikkia. En osaa edes kuvitella, miltä tämä toinen, aika pitkäksi venynyt synnytys olisi tuntunut ilman musiikkia, koska hyvin monissa hetkissä ei ollut oikeasti mitään muuta kuin minä, pimeä huone ja hetkestä toiseen kuljettanut musiikki. Ja onhan se jälkeenpäin aika jännää kuunnella näitä ja muistaa ihan tarkkaan miltä se kaikki tuntui. 

Ps. Soittolistaa kootessa kannattaa varautua siihen, ettei mikään sillä oleva musiikki ole enää ikinä mitään muuta kuin synnytysmusiikkia. Esimerkiksi Kaija Koon "Niin kaunis on hiljaisuus" -kappaleen intro vie minut ensimmäisen kahden sekunnin aikana Carean synnytysosaston pimeään ammehuoneeseen ja Chisun "Onni" siihen hetkeen, johon kiteytyi koko loputtomalta tuntunut toisen lapsemme odotus ja synnytys:

"kaikki oikein on nyt
olet selviytynyt
muistatko silloin
sua itketti illoin 
tartutaan kii
painetaan sydämiin
tämä hetki 
tämä onni
". 

Ladataan...

Ladataan...
Pelkkäähyvää

Klo 00.10 Carean parkkipaikalla. Taas. Tärisen vielä raivokkaammin kuin edellisellä visiitillä. Hampaat kalisevat yhteen niin kovaa, että pelkään purevani kielen poikki. Jos aiemmin digitaalisen kellon numeroiden ymmärtäminen oli tuottanut haasteita, nyt kognitiivinen kapasiteettini on totaalisen kuormitettu pelkällä hetkestä toiseen selviämisellä. Kävellessäni kohti synnytysosaston ovea en enää näe tai kuule mitään. Nojailen käytävällä oleviin tolppiin ja etenen hitaasti, mutta määrätietoisesti kohti synnytysosastoa. Mietin hattivatteja. Käytävällä on ehkä muitakin ihmishahmoja, mutten jaksa kohdistaa katsettani kehenkään tai mihinkään. Kuuntelen kuulokkeista synnytyssoittolistaa ja puristan kauratyynyä. Olen liukunut omaan universumiini, missä ei ole mitään muuta kuin sisään- ja uloshengityksiä.

Kätilö tulee avaamaan oven. J kertaa hänelle tilanteen ja muistuttaa neuvolakorttini välissä olevasta synnytystoivelistasta. Tunnistan äänestä, että kyseessä ei ole enää vanha tuttu ihanuuskätilö, mutten jaksa välittää. Siirrymme käyrille ja lillun omassa todellisuudessani. Kätilö tulee takaisin, sammuttaa valot ja tuo minulle pyytämäni kipulääkkeen. Hän puhuu hiljaisella äänellä ja sydämessäni läikähtää, kun huomaan hänen lukeneen kirjoittamani toiveet. Olin maininnut niissä, että hämärä ja hiljainen ympäristö auttavat minua tuntemaan oloni turvalliseksi.

"Ajattelin, että haluaisitko mennä tuonne ammeeseen kun se ehdittiin juuri toiselle äidille täyttää mutta hän ei sinne ehtinytkään”. Jos jaksaisin, alkaisin itkeä silkasta helpotuksesta. Todellakin haluan lillumaan lämpöiseen veteen, mutten ikinä olisi sitä itse tajunnut pyytää.

Vaatteita riisuessani itken vielä J:lle, etten yhtään pysty rentoutumaan kun vaan tärisen holtittomasti. Hän halaa ja koittaa rauhoitella minua: ”Kyllä sinä pystyt, rauhassa vaan”. Huokaisen ja saan itseni rauhoitettua sen verran, että pääsen kiipeämään ammeeseen. J laittaa soittolistan soimaan ja sytyttää kynttilät. On niin ihanaa, että voisin taas vaan itkeä onnesta. Supistukset ovat varmaankin voimakkuudeltaan ihan samanlaisia kuin aiemmin, mutta tuntemukset ovat ihan toisenlaisia. Rento synnytys -kurssilla tunnetta kuvattiin kivun sijaan paineen tunteeksi ja jotain sellaista se siinä ammeessa lilluessani on. Aika ja paikka lakkaavat olemasta, kappaleet vaihtuvat ja supistus kerrallaan siirryn hetkestä toiseen. J juottaa minulle kylmää tölkkicokista ammeessa ja mietin, miten hetki on vähintäänkin yhtä täydellinen kuin parin vuoden takainen Corralejon all inclusive -loma. Ohikiitävän hetken mietin, että olenkohan totaalisen seonnut vai ehkä kuollut.

Kätilö tulee pyytämään minut altaasta käyrille. Otan cokikseni mukaan ja J peittelee minut keinutuoliin toppatakkinsa alle, etten ala taas täristä. Hän käy nukkumaan huoneessa olevalle sängylle, kun minä jatkan elämän täydellisyyden fiilistelyä. Kätilö puhuu koko ajan hellästi lähes kuiskaten ja selittää ihanan kärsivällisesti kuin pienelle lapselle, mitä milloinkin tapahtuu. Pääasiassa hän antaa meidän kuitenkin olla rauhassa kaksin. Katson ensimmäistä kertaa kelloa. Se on viisi. En tuolloin vielä edes tajua, että olen ollut ammeessa yli neljä tuntia, vaan helpotun suunnattomasti siitä ajatuksesta, että kohta on jo aamu. Mietin aamupalaa, Suomipopin Aamulypsyä, kahvin tuoksua ja töihin meneviä ihmisiä. Ensimmäistä kertaa koko homman aikana vakuutun, että siitä todella voi selvitä hengissä.

En kuitenkaan halua enää mennä takaisin ammeeseen, koska huomaan olevani todella väsynyt. Kuuden aikaan siirrymme synnytyshuoneeseen, saan ohjeet ilokaasun ja tens-laitteen käyttöön ja käyn makuulleni. Sängyssä supistusten sietäminen on paljon kivuliaampaa kuin ammeessa tai liikkeessä, mutta olen niin loputtoman väsynyt etten oikein enää pysy pystyssä. Supistuksia on tullut tiheästi melkein 12 tuntia. Yövuoro vaihtuu aamuvuoroon, saamme aamupalaa ja uuden kätilön. Yövuoron kätilö oli ihana ja minun tulee häntä lohduton ikävä heti, kun hän on toivottanut meille jaksamista ja lähtenyt kotiin.

---

Vuoron vaihduttua sisään pelmahtaa matamiksi myöhemmin ristimäni vanhempi kätilö mukanaan ensihoitajaopiskelija. Hän puhuu kovaan ääneen esitellessään itsensä ja jännittyneen oloisen opiskelijan. Olen kuitenkin jo niin kipeä, etten jaksa avata silmiäni tai muutenkaan juuri noteerata seuraamme liittyneitä uusia ihmisiä. Aamu etenee, saamme aamupalaksi sämpylät ja Aamulypsun Perälä koittaa pitää seuraa todella väsyneen oloiselle J:lle. Aika nopeasti radiosta kaikuvat puheäänet käyvät kuitenkin ärsyttäviksi ja pyydän laittamaan synnytystoivelistan takaisin. Olemme kuunnelleet sen läpi vähintään kymmenen kertaa.

Yhdeksän maissa haluan ensimmäistä kertaa ihan totaalisesti luovuttaa. Olen niin väsynyt, etten pysty enää supistusten tullessa rentouttamaan itseäni, vaan makaan kivusta ja kylmästä täristen lämpöpeiton alla sängyssä. Saan kuiskattua J:lle, että soittaa kätilön paikalle, sillä tarvitsen jotain apuja hommasta selvitäkseni.

Mikäs täällä oli tilanne?”, matami tokaisee tarmokkaasti oven suusta.
Jotain kivunlievitystä kaipaisi nyt kyllä äiti, alkaa olla aika väsynyt”, J kertaa matamille ja opiskeijalle.
Jahas, koitappa vaikka tuota jumppapalloa. Hyvä välillä vähän nousta liikkeelle”.

Ei helvetti. Näytänkö siis tosiaan siltä, että jumppapallo A. auttaisi tähän olotilaan tai B. kykenisin olemaan pystyasennossa pyörtymättä. ”Ei kun kaipaan nyt kyllä jotain puudutusta, olen niin väsynyt etten enää pysty. Ja pystyn supistusten välissä makuuasennossa pienen hetken nukkumaan niin en pysty nyt kyllä tässä tilassa nousemaan”, koitan selittää matamille. Hän ei selvästikään usko, että jos kerran elämässäni sanon, etten jaksa tai pysty niin tilanne on silloin jo aika paha. ”Ai saat nukuttua? No ei kyllä kovin aktiivisessa vaiheessa olevalta synnytykseltä kuulosta!” Suljen silmäni ja hautaan pään syvemmälle lämpöpeiton uumeniin. Kyyneleet palaavat poskilleni. Viimeistään nyt olen todella valmis koko homman kanssa. Jos tämä ei ole synnyttämistä, niin toivon jonkun vievän minut todella kauas koko huoneesta ja mielellään myös kehostani, kun se ”varsinainen synnyttäminen alkaa”.

---

Soitan kätilön takaisin ja totean haluavani epiduraalin. Nyt. Ensimmäistä kertaa vuorokauteen hän tarkastaa kohdunsuun tilanteen arvioidakseen onko epiduraalin laittaminen järkevää. 6 cm. En jaksa enää edes ärsyyntyä senttimäärästä, vaan tyydyn kohtalooni. Viimeistään nyt, synnytyksen kestettyä reilu 15 tuntia, hyväksyn sen syystä tai toisesta etenevän tuskaisen hitaasti. Anestesialääkäri saapuu melko nopeasti ja hoitaa hommansa. Olin etukäteen pelännyt, miten ikinä pystyn olemaan neulan pistämisen ajan liikkumatta jatkuvalla syötöllä päälle iskevien supistusten kanssa. Matami kuitenkin pitelee jalkojani toimenpiteen ajan ja käski sen verran napakasti olemaan liikkumatta niin kauan kunnes annetaan lupa liikkua, etten edes ehdi pohtimaan vaihtoehtoja. Epiduraali vie pahimman terän kivuista hetkeksi.

Saan kerättyä voimia sen verran, että saan sanottua J:lle että haluaisin pyytää meille toisen kätilön. Sumuisista aivoista huolimatta ymmärrän, että tämä kätilö tulisi olemaan kanssamme ponnistusvaiheessa ja tiedän, etten selviä enää siitä matamin kanssa. Olimme puhuneet aiheesta J:n kanssa jo etukäteen ja hän tyytyy kohtaloonsa ja menee puhumaan asiasta kätilölle. Huoneeseen astelee seuraavaksi maailman ihanin kätilö, joka alkaa kertaamaan kanssamme tilannetta. Itken hänelle, että minua vaan pelottaa niin kovasti etten saa tätä lasta maailmaan. Hän ottaa kiinni olkapäästäni ja sanoo rauhallisen päättäväisellä äänellä: "Kyllä sinä Reetta pystyt, me ollaan molemmat tässä koko ajan sinun kanssa." Nielen kyyneleeni, nyökkään ja koitan viestittää kiitollisuuttani jollain hymyn tapaisella.

Kiitos epiduraalin ja kätilön rohkaisun, rentoudun niin, että kohdunsuu avautuu viimeiset neljä senttiä alkusynnytykseen verrattuna suhteellisen rivakasti. Kahdentoista aikoihin saan luvan alkaa ponnistaa. Tunnen koko ajan paremmin jälleen kivuliaiksi muuttuvat supistukset, mutta minkäänlaista ponnistamisen tarvetta en tunne. Olin etukäteen ajatellut, että haluan ponnistaa vauvan maailmaan omaan tahtiini sitten kun koen siihen tarvetta. Nyt olen kuitenkin niin loputtoman väsynyt, ettei tule mieleenkään alkaa keskustelemaan hengitellen ponnistamisesta kätilön ruvetessa ohjeistamaan juuri sitä pusaustekniikkaa, mitä en olisi toivonut omaan synnytykseeni ollenkaan. Mieleni valtaa Pallen synnytyksestä tuttu huoli vauvan jaksamisesta. Jos minä olen jaksanut lähemmäs vuorokauden jatkunutta synnytystä aivan viimeisillä jaksamisen rippeilläni, miten ihmeessä pienen pieni Monko jaksaa. Haluan vauvan ulos nyt heti. Ihan sama millä ponnistustekniikalla ja missä asennossa.

Saan ponnistella vauvaa hetken rauhassa itsekseni kätilön kanssa. Jossain kohtaa alkaa jo etäisesti tutulta tuntuva käyrien syynääminen. Kätilö kertoo vauvan olevan todennäköisesti jotenkin huonossa asennossa tai napanuora käyrän ympärillä. Siksi hommassa kuulemma on kestänyt ja siksi ponnistaminen ei tuota toivottua tulosta. Epiduraalin vaikutus alkaa hälvetä, mutta sisuunnun hoitamaan vauvan nyt vain syliini. Kätilö hakee apuvoimia ja asettaa jalkani jonkinmoiseen telineeseen helpottamaan ”mahdollisia toimenpiteitä”. Supistus kerrallaan ponnistan Monkoa lähemmäs syliäni ja maailmaa. Soittolistalla soi Emma Salokosken ”Pinnan alla”. Puristan J:n kättä rystyset kivusta ja epätoivosta valkoisina. En näe mitään muuta kuin J:n silmät ja omaani puristavan tutun käden. Ympäröivä maailma lakkaa taas olemasta. En jaksa enää välittää jatkuvasti sisälläni möyryävistä käsistä, jotka koittavat kääntää vauvaa parempaan asentoon. On vain me ja pienen pieni Monko, joka pitää saada kotiin. Kipu, äänet, nälkä ja väsymys häviävät johonkin toiseen todellisuuteen. Ponnistan kätilöiden ohjeen mukaan, minuutit vierivät, kohta myös tunnit.

Pian ymmärrän itsekin, että aikaa on kulunut todella kauan. Ilmeisesti liian kauan, sillä lääkäri alkaa asettamaan imukuppia Monkon päähän. Alkaisi olla aika tulla ulos. Olin etukäteen salaa toivonut, etten ainakaan joutuisi ”synnyttämään puoli-istuvassa asennossa kytkettynä mihinkään härpäkkeisiin”, ”saamaan lisäoksitosiinia” ja että ”vauva saisi syntyä nätisti itsekseen ilman ylimääräistä pakottamista”. Nyt tässä hetkessä, millään näistä ei ollut enää mitään väliä. Kunhan vauva vaan syntyisi turvallisesi.

Kaiuttimesta soi Anna Puun ”Pieni ja hento ote”, kätilöt ja lääkäri alkavat yhtäkkiä supistuksen tultua puhua jotain toistensa päälle ja liikehtiä kovasti jalkopäässäni. Oma ihana kätilöni jatkaa kannustamistani ja sanoo, ettei tarvitse enää jaksaa kuin ihan pieni hetki ja vauva syntyy. Hengitän vielä kerran sisään ja ponnistan. Samaan aikaan ajattelen mielessäni, etten jaksa tai pysty ponnistamaan enää yhtä ainoatakaan kertaa. ”Nyt se syntyy”, joku sanoo. ”Voi mikä ihana”, sanoo toinen. Aivan ääretön helpotuksen ja rakkauden tunne vyöryy päälleni. "Tältä se tuntuu", ehdin miettiä ennen kuin avaan silmäni. Aivan ääretön onni.

Saan Monkon rinnalleni ja katson uutta isää. Haluaisin sanoa jotain, mutten osaa. Itken ja hymyilen maailman isointa hymyä. Chisu laulaa, ja kätilöt alkavat kursia vaurioita kasaan.

Ei toistoa saa
Variointeja vaan
Juuri tällaista kauneutta
Ei saa samanlaista
Tartutaan kii
Painetaan sydämiin
Tämä hetki
Tämä onni
"

Painan pienen Monkon rintaani vasten, katson hänen ryppyisiä sormiaan ja kasvojaan. Tuollaisen täydellisen ihmisen me olemme tehneet ja saattaneet maailmaan.

Tervetuloa kotiin, Monko.

Ladataan...

Ladataan...
Pelkkäähyvää

Näyttäisi siltä, että palailen tänne nykyään lähinnä niiden isoimpien juttujen ääreltä. Kuoleman ja elämän.

Marraskuun alussa perheeseemme syntyi ihana pienen pieni Monko. Kirjoitin aikanaan useammankin tekstin Pallen syntymästä ja niistä on tullut itselleni rakkaimpia kirjoituksiani. Niihin palasin tämän raskauden aikana useammankin kerran varsinkin viimeisillä raskausviikoilla, kun lähestyvä synnytys alkoi pelottaa. Luin Pallen synnytyskertomusta itselleni myös monesti Pallen elämän ensimmäisinä kuukausina, kun tuntui etten saanut oikein kiinni mistään. Äitiyden alusta, vauva-arjesta tai ylipäätään muuttuneesta minusta.

Samoista syistä haluan nyt kirjoittaa siitä, kuinka Monko saatiin maailmaan ja kuinka minusta tuli kahden lapsen äiti. Synnytys oli heittämällä elämäni merkittävin kokemus. Kaikkinensa äärettömän raskas ja rakas rutistus, joka sekä toi maailmaan lapsemme että monella tapaa muutti ja kasvatti myös minua. Nyt, kuukausi synnytyksen jälkeen, minulle on edelleen täysi mysteeri, miten ihminen tuosta noin vaan synnyttää toisen ihmisen. Miten en muka missään vaiheessa vaan antanut olla ja vaatinut lääkäriä paikalle hoitamaan homman puolestani. Miten tuohon yhteen vuorokauteen mahtui sekä suurin kipu että täydellisin onni ja autuus, mitä ikinä voisin kuvitella. Kuinka iso osa synnytyksestä ei mennyt yhtään niin kuin suunnittelin, mutta jälkeenpäin en muuttaisi siitä yhtään mitään. Ja isoimpana kaikista, miten sitä kaikkea voi kipuhorkkineen ja leviävine oksennuksineen olla nyt jo ikävä?

Rv 40+4

Herään yöllä kolmen-neljän maissa kipeisiin supistuksiin. Miten masokistisella tavalla kipu voi joskus olla niin ihanaa. Lasketusta ajasta on neljä päivää ja olen totaalisen kypsä raskauteen, jokojoko -kyselyihin ja jatkuviin vääriin hälytyksiin. Jälleen kerran olen syvällä tämä-ei-synny-ikinä -suossani.

Pallen synnytykseen valmistauduin tekniikalla ”eiköhän se nyt jotenkin sieltä ulos tule”. Kuvittelin, että liika valmistautuminen vaan kasaisi synnytykseen toteutumatta jääviä odotuksia tai sitten ahdistuihin vaan turhaan kaikesta mitä voikaan mennä vikaan. En siis oikeastaan valmistautunut mitenkään. En suosittele tätä kenellekään. Oman kokemuksen mukaan synnytyshommissa tieto ei todellakaan lisää tuskaa, vaan auttaa sietämään ja käsittelemään sitä.

Aamuyön tunteina hengittelen itsekseni peiton alla ja mietin Monkoa, jonka näkisin ihan pian. En halua herättää ketään muita ja fiilistelen supistusten kanssa seitsemään asti omassa pikku kuplassani. J:n herätyskello soi ja käperryn hänen viereen kertomaan, että Monko taitaa tänään syntyä. J ei sano mitään. ”Niin kuulitko? Että mitäs meinasit töiden kanssa, aiotko mennä?” ”No pakkohan mun on”, vastaa uninen puolisoni. Koska jokainen synnytys on hyvä aloittaa pikku riidalla, vedän tästä tietysti pienimuotoiset kilarit. ”Ai että pakko mennä töihin vaikka vaimo synnyttää sulle lasta? Et voi helvetti olla tosissasi.”

Rakas puolisoni on tietysti loppuraskauden hormonihöyryillä kyllästettyä vaimoaan huomattavasti fiksumpi. Koska eihän se Monko vielä ole syntymässä. Nousen ylös aamupalan tekoon ja supistukset häviävät saman tien. Mahtavaa. Ihan turhaan riitelinkin. Palle menee kuitenkin isovanhemmille hoitoon, että saan päivällä nukkua. Katson telkkaria, siivoan ja lepäilen. Luovutan koko synnytyksen suhteen. Antaa olla sitten.

Rv 40+5

Kipeät supistukset ovat tosiaan hävinneet. Silloin tällöin tulevat suht kivuttomat supistukset kuitenkin muistuttavat, että mahassa tosiaan on joku, joka odottaa ulospääsyä. Mutta ei mitään ihmeellistä aamupäivän aikana. J tulee töistä neljän maissa, syö ja alkaa tehdä lähtöä koulun diskon valvontahommiin. Ärsyttää. Lasketusta ajasta on viisi päivää, eikä hänen tosiaankaan pitänyt enää päästä tässä kohtaa lähtemään. Palle syntyi rv 40+6 ja koska ”toinen tulee aina aiemmin”, rv 40+5 tuntuu lähestulkoon 11. raskauskuukaudelta. Blaah. Puoli kuudelta J lähtee ja jäädään Pallen kanssa katsomaan Pikku Kakkosta.

 

Seitsemän maissa alan laittaa Pallea nukkumaan. Luen iltasatua jumppapallolla istuen ja joudun välillä jättämään lauseen kesken, kun ”äitin mahaan vähän sattuu”. Palle nukahtaa seitsemän jälkeen ja puoli kahdeksalta supistukset ovat jo todella kipeitä. Säikähdän vähän, että miten tämä alkoi näin yhtäkkiä. Odoteltuani synnytyksen käynnistymistä lähes vainoharhaisena jo kolme viikkoa, ajatus on tietysti vähän hassu. Mutta supistukset ovat oikeasti jo ihan eri sfääreissä kuin tunti sitten. Laitan J:lle viestin, että pääseehän hän heti kahdeksalta lähtemään diskosta. Kello on varttia vaille ja 15 minuuttia yksin kotona tuntuu ikuisuudelta.

Anoppi kiitää paikalle ja lähdemme sairaalaan kymmenen maissa. Koitan matkalla hahmottaa auton kellosta supistusten välejä, mutten enää oikein tunnista numeroita. Kello näyttää 22.12. Hetken päästä mietin onko 22.14 enemmän vai vähemmän kuin kaksitoista yli. Luovutan kellottamisen kanssa ja annan olla. Keskityn hengittämiseen ja valmennuksessa oppimiini mielikuvaharjoituksiin. Kivusta huolimatta päällimmäinen tunteeni on valtava kiitollisuus. Ihan kohta saamme vauvan syliin ja ikuisuudelta tuntunut odotus on ohi.

No, arvannette varmaan. Olen väärässä. Taas.

Kävelymatka parkkipaikalta Carean ensiavun oville vaikuttaa arviolta noin 21,1 kilometrin puolimaratonilta. Ylämäkeen. Tärisen alkutalven ensimmäisistä pakkasista. Tai ehkä kasvavasta paniikista. Puristan kauratyynyä kiinni mahaan, pakkasen kylmettämä kyynel valuu hitaasti poskella, mietin vauvaa ja ikävöin äitiä. Töpöttelemme J:n kanssa hitaasti ensiavun aulan kautta synnytysosaston ovien taakse. Tai minä töpöttelen ja J kävelee ärsyttävästi pari metriä edellä. Välimatka tuntuu siinä hetkessä pahemman asteen hylkäämiskokemukselta, mutten jaksa sanoa mitään. Sitäpaitsi ainoa suusta lähtevä ääni olisi kuiskaus, joka ei kuitenkaan kuuluisi suutani kauemmas.

J soittaa synnytysosaston ovikelloa ja nauraa sen koomista ysärimelodiaa. Oven avaa ihanista ihanin tutustumiskäynniltä tuttu kätilömme. Toisin kuin Pallen synnytykseen TYKSiin mennessä, olemme käyneet tällä kertaa samojen ovien takana jo useamman kerran. Tutustumis- ja pelkopolikäynneillä ja synnytystapa-arviossa. Yhtäkkiä olo on kuin olisi menossa lapsuudenkaverin kanssa kahville. Mennäänkin kartoittamaan kohdunsuun tilanne ja ottamaan streptokokkinäyte. Edelliskertaa valmistautuneempana tiedän, ettei kohdunsuun sentit tietenkään kerro koko tilannetta, mutta silti jännitän lukemia kuin tilastomatematiikan tentin arvosanaa yliopiston aulan ilmoitustaululla fuksivuonna 2007. Pakko olla ainakin enemmän kuin neljä senttiä, kaikki muu tuntuisi epäreilulta, mietin.

Joo, ei tämä kyllä ole vielä yhtään auki, kaula on kyllä hävinnyt”. Mitäh? Tilanne on siis täysin sama kuin synnytystapa-arviossa kaksi viikkoa aiemmin. Pitäkää synnytyksenne, kiroan. Kätilö on ihanan kannustava ja vie meidät kuitenkin käyrille. ”Katsotaan nyt ihan rauhassa vaan tilanne, kyllähän tässä voi silti alkaa tapahtua.” Juu näillä tuntemuksilla se olisi tosiaan vähintäänkin toivottavaa.

Viisivuotiaan pikkulapsen tavoin mökötän hiljaa penkissäni ja tuijotan piirturin sylkemän supistuskäyräpaperin pitenemistä. Mökötyspettymykseni saa supistukset säikähtämään ja ne laantuivat pieniksi ja harvoiksi. Haluan kotiin nukkumaan...

---

Ajamme kotiin hiljaisuuden vallitessa. Jännitykseen sekoittunut innostus Monkon tapaamisesta on vaihtunut taas pitäkää tunkkinne -pettymykseen. Lampsin keittiöön mököttämään ja syömään iltapalaa. Anoppi tulee alakertaan tiedustelemaan tilannetta, mutten jaksa sanoa oikein mitään. Supistukset alkavat taas ja mumisen, että miten tämä voi tuntua näin koko kehon lamauttavan kamalalta jos mitään ei edes tapahdu. Seuraavan kahden supistuksen jälkeen ymmärrän ensimmäistä kertaa panikoitua siitä, mitä tuleman vielä pitäisi. Olin tämän raskauden aikana käynyt ensimmäisen synnytyksen tapahtumat läpi kahden kätilön ja yhden lääkärin kanssa. Heti edellisen synnytyksen jälkeenkin aihetta oli purettu niin neuvolassa kuin synnytyksessä olleen henkilökunnan kanssa. Kaikki olivat sanoneet, että periaatteessa kroppani pitäisi toimia kuten uudelleensynnyttäjän aina siihen vaiheeseen asti, kun edellinen synnytys ehti edetä. Olin tietysti tulkinnut tämän niin, että asiat etenevät siihen maagiseen 4 cm asti nopeammin ja kivuttomammin kuin edellisellä kerralla. Onhan kroppani toiminut oikein ja hyvin siihen asti jo kerran aiemminkin.

Roikun rystyset valkoisina katosta riippuvasta kantoliinasta supistuksen tullessa kohti kuin täysperävaunullinen rekka. Koitan olla ajattelematta tajutonta kipua, tulevia tunteja ja senttejä. Supistusten sietäminen ja vastaanottaminen vaan tuntuu tuhat kertaa pahemmalta nyt, kun olen saanut päähäni ettei niistä ole mitään hyötyä. Itkettää. Hahmotan, että supistusten välissä on noin puolen minuutin tai minuutin tauko ja ajotan erinäisiä toimintoja noihin väleihin. Juoksen yläkertaan, etsin jumppapallon, siirrän sen Pallen sängyn viereen, paijaan hänen unista päätään, juon vettä, vaihdan kaiuttimesta soivaa kappaletta… Supistusten ajan vaan olen ja hengitän. Yritän keskittää kaikki voimani siihen, etten miettisi tulevaa. Jossain vaiheessa siirryn makuuhuoneesta vauvan huoneeseen J:n kanssa. Laitan valot pois, jatkan hengittämistä ja koitan selvitä minuutin kerrallaan.

Kunnes yhtäkkiä muistan, että minun pitää vielä saada itseni siirrettyä autolla istuma-asennossa takaisin sairaalaan. Se tuntuu mahdottomalta. Kahdentoista maissa kuiskaan J:lle, että nyt on vaan pakko lähteä takaisin, koska myöhemmin en enää selviä. Väsyttää ja pienen pieni epätoivo alkaa nostaa päätään. Synnytys on kestänyt lähes sietämättömänä viitisen tuntia.

---

Ladataan...

Pages