Lisää kummituksia: Beelitz-Heilstätten

img_0732_800x533.jpg

Se, mitä Berliinissä eniten rakastan, on sen kyky näyttää ihmiselle uusia puolia itsestään. Niin vain tapahtuu. 

Minä esimerkiksi inhoan kauhuelokuvia ja ylipäänsä kaikkia pelottelutarkoituksiin käytettäviä asioita. En ole kotonani säkkipimeässä enkä mene mielelläni edes kotitaloni kellarivarastoon. 

Ja mitä tämä sama Minna tekee, kun pääsee Berliiniin? Buukkaa itsensä valokuvauskierrokselle hylättyyn sairaalaan, keskelle pöpelikköä. Paikkaan, jossa myös muuan mukava mies nimeltä Hitler on aikanaan ollut hoidettavana ja jonka puskissa väijyi kuuden ihmisen hengen ottanut sarjamurhaaja-raiskaaja noin 20 vuotta sitten. Puhumattakaan niistä omin luvin rakennuksiin tunkeutuneista, joiden tiedetään loukkaantuneen vakavasti ja jopa päässeen hengestään. 

Eikä ilmekään värähtänyt, kun raapaisin nimeni paperiin, joka vapautti järjestäjän vastuusta siinä kohtaa kun kattotiilet ropsahtavat niskanikamieni päälle tai kun heitän portaissa kolmoislutzin, pää edellä ja kerien.

Jee , mikä leppoisa sunnuntai!

img_0695_533x800.jpg

img_0704_533x800.jpg

Spreeparkin kierros lauantaina tarjosi tietysti hyvät pohjat rappiofiilistelyyn, mutta kyllä tämä paikka oli aivan omaa luokkaansa. Kuvaileminen on jokseenkin mahdotonta. Absurdi, uskomaton, ruma, kaunis.

Surullinen.

Mutta mikä käsittämättömintä, ei lainkaan pelottava. 

img_0794_533x800.jpg

img_0879_774x800.jpg

Kun näin nuo kellariportaat, mietin ehkä kaksi sekuntia, että menenkö. Sitten napsautin otsalampun päälle. 

img_0869_679x800.jpg

Ja löysin sieltä pienen, ikkunattoman huoneen. 

Siellä oli selvästi joskus asuttu.

img_0761_800x533.jpg

img_0882_800x533.jpg

Kun nyt katson näitä kuvia, minua kuumottaa. Yritän miettiä, miksi paikan päällä ei tuntunut siltä. 

Sen täytyy johtua kamerasta. 

En osaa sitä kovin hyvin selittää. Minulla on vaan sen kanssa aina jotenkin turvallinen olo. Se on seuraneitini ja esiliinani, joka näkee enemmän ja tarkemmin kuin minä. Suojelee minua.

Kun kurkistan kameran etsimeen, en ole koskaan peloissani tai ahdistunut. Muu maailma ei silloin minua vaivaa: ainoastaan se rajattu alue, jonka näen, on siinä hetkessä minulle olemassa.

Ja se on oikein hyvä tunne.

img_0937_537x800.jpg

Ja voihan sillä kameralla myös tiukan paikan tullen huitaista mörköä ohimoon. Paitsi etten kyllä raaskisi, jos siihen sattuu. Siis kameraan, ei mörköön. 

 

Kommentit (12)
  1. Kiitos Minna huikean hyvästä kesäblogista! Nostelemme sitä piakkoin myös toimituksen blogiin ja Lilyn Facebookiin.

    [[{”fid”:”161091″,”view_mode”:”media_original”,”type”:”media”,”attributes”:{”height”:”250″,”width”:”250″,”class”:”media-element file-media-original”}}]]

  2. Vauvauvau! Aivan upeita kuvia.

    Mä olin neljä vuotta sitten häämatkallani Pohjois-Mosambikissa, missä törmättiin päivämatkalla Ibon saarelle. Uskomaton paikka, 1700-luvulla portugalilaisten orjakauppiaiden pystyttämä. Orjakaupan kieltämisen ja varsinkin Mosambikin itsenäistymisen myötä täysin syrjään jäänyt paratiisisaari, jossa oli noita rappioromanttisia/puolipelottavia rauniohuviloita, puut kasvoivat ulos takorautaikkunoista, portugalinkielisistä katu- ja kauppakylteistä sai juuri ja juuri vielä selvää, vanhoissa katottomissa kirkoissa näkyi vielä muinaisten mahtisukujen hautaholveja… Ja kaikki Intian valtameren valkoisen hiekan kuorruttamana. Satujen saari, varmaan yksi kauneimpia näkemiäni paikkoja. Jos koskaan tulee asiaa Mosambikiiin, tuonne ehdottomasti! 🙂

     

    1. Ooh, kuulostaapa mielettömältä! Afrikka kiinnostaa kyllä, vielä minulle korkkaamaton manner. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka tuoltakin joskus itsensä löytäisi…:-)

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *