Se, mitä Berliinissä eniten rakastan, on sen kyky näyttää ihmiselle uusia puolia itsestään. Niin vain tapahtuu. 

Minä esimerkiksi inhoan kauhuelokuvia ja ylipäänsä kaikkia pelottelutarkoituksiin käytettäviä asioita. En ole kotonani säkkipimeässä enkä mene mielelläni edes kotitaloni kellarivarastoon. 

Ja mitä tämä sama Minna tekee, kun pääsee Berliiniin? Buukkaa itsensä valokuvauskierrokselle hylättyyn sairaalaan, keskelle pöpelikköä. Paikkaan, jossa myös muuan mukava mies nimeltä Hitler on aikanaan ollut hoidettavana ja jonka puskissa väijyi kuuden ihmisen hengen ottanut sarjamurhaaja-raiskaaja noin 20 vuotta sitten. Puhumattakaan niistä omin luvin rakennuksiin tunkeutuneista, joiden tiedetään loukkaantuneen vakavasti ja jopa päässeen hengestään. 

Eikä ilmekään värähtänyt, kun raapaisin nimeni paperiin, joka vapautti järjestäjän vastuusta siinä kohtaa kun kattotiilet ropsahtavat niskanikamieni päälle tai kun heitän portaissa kolmoislutzin, pää edellä ja kerien.

Jee , mikä leppoisa sunnuntai!

Spreeparkin kierros lauantaina tarjosi tietysti hyvät pohjat rappiofiilistelyyn, mutta kyllä tämä paikka oli aivan omaa luokkaansa. Kuvaileminen on jokseenkin mahdotonta. Absurdi, uskomaton, ruma, kaunis.

Surullinen.

Mutta mikä käsittämättömintä, ei lainkaan pelottava. 

Kun näin nuo kellariportaat, mietin ehkä kaksi sekuntia, että menenkö. Sitten napsautin otsalampun päälle. 

Ja löysin sieltä pienen, ikkunattoman huoneen. 

Siellä oli selvästi joskus asuttu.

Kun nyt katson näitä kuvia, minua kuumottaa. Yritän miettiä, miksi paikan päällä ei tuntunut siltä. 

Sen täytyy johtua kamerasta. 

En osaa sitä kovin hyvin selittää. Minulla on vaan sen kanssa aina jotenkin turvallinen olo. Se on seuraneitini ja esiliinani, joka näkee enemmän ja tarkemmin kuin minä. Suojelee minua.

Kun kurkistan kameran etsimeen, en ole koskaan peloissani tai ahdistunut. Muu maailma ei silloin minua vaivaa: ainoastaan se rajattu alue, jonka näen, on siinä hetkessä minulle olemassa.

Ja se on oikein hyvä tunne.

Ja voihan sillä kameralla myös tiukan paikan tullen huitaista mörköä ohimoon. Paitsi etten kyllä raaskisi, jos siihen sattuu. Siis kameraan, ei mörköön.