Junan leikkivaunussa matkustaminen on elämys
Minusta on huolestuttavasti tulossa joukkoliikenteestä bloggaava henkilö. Blogin nimeksikin sopisi kohta paremmin Queen of Joukkoliikenne. Aiemmat aiheeseen liittyvät postaukset voit lukea täältä ja täältä.
Ennen kirjoittamista googlasin huvikseen sanat junan lapsivaunu. Löysin heti kaksplus.fi:stä keskustelun, joka alkoi lupaavasti lempeällä otsikolla:
”Sinä lapseton: miksi haluat istua kaukojunassa väen väkisin vaunussa, jossa lapset (ja rattaat) matkustavat ”.
Joten ennen kuin kaksplus.fi:n keskustelun aloittaja sekä muut äitylit, mammalit ja masuasukki-kerhon jäsenet piirittävät minut pimeällä kujalla ja läpsivät vaipoilla, haluan tehdä selväksi, että minä EN mennyt vapaaehtoisesti pitkän työpäivän jälkeen neljäksi tunniksi junan leikkivaunuun istumaan. Vaihtoehtoja ei ollut, sillä kaikki muut paikat junassa olivat jo varattuja.
Haluan myös sanoa, että täältä 24-vuotiaan lapsettoman, ei-niin-äitihenkisen naisen kuplasta katsottuna lapset ovat ihan kivoja, mutta usein myös aika raskaita. (Äityli, laske se vaippa rauhallisesti alas.)
Lasten kanssa ollessa, en myöskään oikein tiedä, mitä sanoa tai tehdä. Eikä heidän seurassaan voi feikata yhtään, koska he näkevät kaiken läpi ja siitä suoraan sieluun. Jokseenkin hiostavaa.
Sieluun tuijottamisesta puheen ollen, huomaan nyt, miten junan viereisellä penkillä lapsi tuijottaa minua. Herkeämättä ja vähän liian lähelle kurottautuen. Anna tädille armoa, ajattelen.
Taaemmalla penkillä lapsi tietää kertoa äidilleen, miten joku henkilö matkusti tällä samaisella junalla kerran ”reikkaan” eli oletettavasti Kreikkaan. Pohdin lapsen tolloutta, mutta en uskalla ajatella sitä enempää, sillä pelkään, että äityleillä ja masuasukki-kerhon jäsenillä on junassa vakoojia, jotka osaavat lukea ajatuksia.
Minä liu’un. Tuo lause on nyt kuultu vaunussa seitsemän kertaa putkeen. Väittäisin, että me kaikki tässä vaunussa olemme nyt myös seitsemän kertaa ymmärtäneet, että tämä lapsi liukuu.
Kun kersa sitten siirtyy toistamaan antaumuksella sanaa housut, on minun laitettava kuulokkeet päähän.
Tekstaan omalle äidilleni ja kysyn, miten hän on jaksanut kuunnella näitä jonninjoutavia jankutuksia. Hän muistuttaa, että lauloin lapsena koko tunnin mökkimatkan omakeksimääni laulua, jossa toistettiin ainoastaan lausetta ”Siellä on sinistä ja punaista.”
Nyt kaksi poikaa mittaavat toistensa pituutta junan seinässä olevalla mittarilla. Raotan kuulokkeita.
”SINÄ OLET YHDEKSÄN JA KAHDEKSAN PITKÄ”, mittaaja sanoo mitattavalle.
”MINÄ OLEN YHDEKSÄN JA KAHDEKSAN”, mitattava sanoo ja hiljenee.
”MINÄ OLEN LYHYT!!!!!!!!”, hän julistaa sitten ilahtuen, kädet levällään.
Tämähän menee jo sketsishowsta, ajattelen, ja jatkan tapahtumien seuraamista.
Pojat alkavat leikkiä poliisia ja roistoa. Roisto heittää poliisille legendaarisen lällänlällän lieruu, sinulta pääsi pieruu -lorun. Olen äimistynyt! Vieläkö tuo loru on käytössä?
Lisää lapsia yhtyy leikkiin. Pian joukkohysteria on käsillä, lapset kiljuvat päät hikisinä ja nyt se lällätelty pierukin jo haisee. Vain viisi minuuttia myöhemmin virkavalta, roistot sekä muut kansalaiset itkevät yhteen ääneen ja huutavat äännettä MUAAAAA.
Niin monta tunnetilaa, niin lyhyessä ajassa. Olen vaikuttunut.
Sitten tapahtuu asia, jota olen pelännyt koko matkan. Yksi lapsista huomaa TÄDIN, joka juuri nyt esittää penkissä kovasti näkymätöntä, nukkuvaa tai kuollutta.
Tyttö lähestyy, istuu viereiselle penkille ja hänen pienessä kädessään on iso keksi, jossa on värikkäitä suklaarakeita. Hän näyttää keksiä – niin läheltä, että silmieni tarkennus ei oikein pelaa.
”Hieno keksi”, minä sanon ja hymyilen. (Hymyilen?! Go täti!!!)
Tyttö kertoo, että on menossa mummolaan ja näyttää sormilla, montako yötä hän aikoo siellä yöpyä. Tällä kertaa vain kaksi, mutta kesällä sitten valtavan monta yötä, eli neljä.
Katson pieniä sormia ja minua viihdyttää se, miten stereotyyppistä ja lapselle ominaista, on näyttää joku lukumäärä sormilla. Voisimmeko me aikuisetkin käyttää sitä vielä kommunikoinnissa? Esimerkiksi ”Marjatalla on näin monta, NELJÄ, miljoonaa euroa pankkitilillä” tai ”Kimmollapa on yhteensä SEITSEMÄN superlaikkia Tinderissä.”
Ilta saapuu ja suurin osa lapsista nukkuu. Kun olen lähdössä junasta, mummolaan menossa oleva tyttö nousee penkistä ja kuiskaa perääni heippa. Silloin mieleeni muistuu, miten itse aina pienenä ihailin ”isoja tyttöjä.” Tajuan, että ehkä olen itse nyt tuolle lapselle se iso tyttö. Ja niin minä vilkutan kiltisti takaisin.