Lapset rakastavat isoja työkoneita, ja minä aamu-ulkoiluja vähän kauemmas kodista, jolloin saan samalla itse hyvän juoksulenkin lapsen pyöräillessä

Lapset nukkuvat. Pötköttelen hämärässä makkarissa, kuopus imuttelee maitohuikkaa ja esikoinen vetelee sikeitä punkassaan. Hiljaisuus. Kuivausrumpu huristaa vaatepyykkiä kuivaksi, liesituuletin suhisee keittiössä. Muuten koiran tipsutus kuuluu makkariin, ja se häiritsee itseäni. Lapset ovat melko sikeäunisia.Pitkän blogitauon jälkeen olisi sanottavaa kaikesta ja ei mistään. En vieläkään ole varma, jaksaako kukaan lukea kirjoituksiani arjestamme ja jaksanko itsekään kirjoittaa tänne. Erinomainen lähtökohta! Itkunauruhymiö. Mietin myös, käyttäisinkö päiväuniajan fiksummin katsoen vaikka leffaa (mulla on Ruudussa Sinkkuelämää-elokuva kesken, ihanat nostalgiat!), mutta jos käy tuuri, ehdin molempia.

Tänään on ollut tosi tavallinen torstai. Heräsimme aamulla koko pesue liian aikaisin ja väsyneenä. Yöllä yksi lapsi niiskutteli tukkoista nenäänsä, ja toinen nukkui levottomasti – varmaankin niiskutuksen takia. Itse nukuin levottomasti ja googlailin keskellä yötä siitepölyasioita. Toinen lapsista on alkanut tänä keväänä reagoida siitepölyyn, otaksun, koska hieroo jatkuvasti kutiavia silmiään, päivisin ulkona nenä vuotaa ja öisin koko kolvi on tukossa. Päivisin hän on ollut välillä kärttyinen ja väsynyt.

Ajattelen monesta vaivasta, että useaan kremppaan omalla kohdallani liike on lääke, ja jos vähän nenä kutisee tai aivastuttaa siitepölykaudella, siedätys on hyväkin asia. En välitä turhasta lääkitsemisestä. Lähipiirissä on niitäkin, jotka vetelevät pillereitä jokaiseen pienimpäänkin tuntemukseen erinäköisistä purkeista, ja itse taas katson asiaa eri näkökulmasta. En halua varsinkaan lapsille, enkä itsellenikään turhaa kuormitusta kemikaaleista ja lääkkeistä. Toki silloin lääkitään ja lääkärissä käydään, kun sille on todellinen tarve.

Mutta nyt lapsen mahdollinen siitepölyriesa on siinä pisteessä, että minun pitää hieman perehtyä aiheeseen ja jollei lapsen nenää saada babymisteillä  ja muilla kotikonsteilla auki, harkitsen lääkärivisiittiä. Lasta itseään niiskuttelu ei kuulemma haittaa, mutta rajani menee siinä, jos tukkoisuus alkaa haitata yöunta. Se on lapselle tärkeintä, että jaksaa.

Väsyneestä heräämisestä huolimatta päivä pyörähti normaalisti käyntiin kuuden jälkeen. Koiralle ruoka ja ulos, vaipanvaihdot, aamupesut ja -puurot hedelmineen sekä pähkinöineen. Ja kaksi kuppia kahvia, kiitos. Kahvi on parasta aamussa. Aamupala on muutenkin päivän lempiateriani, vaikka jokaisella aterialla on kyllä lasten kanssa kaatuvia maitolaseja, pöytään kielloista huolimatta haettavia ajoneuvoja ja kaikenlaista säätöä. Selailen silti sinnikkäästi Hesaria kahvia hörppiessäni, puuroa lusikoidessani ja lapsia autellessani – jotenkin edes illuusio lehden lukemisesta tyynnyttää ja tekee hyvää aamufiilistä.

Aamupalan jälkeen siivoilin pöydän ja pesin keittiö pienemmän kanssa. Meillä on molemmilla omat rätit. Yksivuotias on hyvin innokas apuri. ”Ite!” kuuluu joka käänteessä. Leikki-ikäinen meni isänsä kanssa etätöihin eli katselemaan olohuoneeseen lastenohjelmia isänsä haettua läppärin sekä kuulokkeet vaatehuoneesta ja asetuttuaan sohvan kulmaukseen töitä tekemään.

Puoliso on onnekas, sillä hän on voinut tehdä etätöitä maaliskuun puolivälistä lähtien. Lapset ovat kotihoidossa eikä meillä ole lähikontakteja tällä hetkellä kehenkään. Haluamme kantaa kortemme kekoon ja auttaa nitistämään typerää koronaa, jotta kunnollinen arki taas joskus häämöttäisi. Mieluummin varovainen kuin huoleton, tässä tilanteessa.

Vaihdoin lakanat kaikille, ja imuroimme sängyt sekä petauspatjat pienemmän apurin kanssa. Vartin hommassa meni apulaisen kanssa tunti, ja ajoittain meinasi mennä hermot siihen, kun tahtoikäiselläkin meinasi mennä hermot omaan päättämättömyyteensä, mutta hoin itselleni, että vain tekemällä oppii ja olen täällä (kotona) lapsia varten. Lakanat saatiin vaihdettua.

Ulos. Jokaisen päivän tärkein rutiini. Pihalle kahdesti päivässä. Kaikilla säillä. Tosi poikkeuksellista, jos emme menisi ulos. Sisäpäiviä tulee oikeastaan vain, jos joku on kipeänä. Ulkoilusta saa niin paljon energiaa, ja toisaalta lapset saavat höyrynsä purettua järkevästi. Höyryjen purkaminen sisällä tarkoittaisi turhia käninöitä kaikilla, joten ulos ulos ulos. Aina. Nautimme.

Pakkasin pienemmän Emmaljungiin, hänen potkupyöränsä kyytiin, repun eväineen ja vesipulloineen sekä haimme isommalle lapselle polkupyörän. Lapset rakastavat isoja työkoneita, ja minä aamu-ulkoiluja vähän kauemmas kodista, jolloin saan samalla itse hyvän juoksulenkin lapsen pyöräillessä. Rullasimme pari kolmen kilometrin päähän työmaa-apajille, jossa Komatsu-kuski morjensti lapsille. Pienet olivat polleana, itse ihailin kuljettajan pelisilmää ja ystävällistä elettä. Onnekseni myös minusta koneet ovat ihan kiinnostavia. Katselimme hetken työmaan touhuja, lapset söivät välipalapatukat, hörpimme vettä ja jatkoimme kauemmas leikkipuistoon.

Olemme väistelleet koko kevään muita, jättäneet leikkitreffit toistaiseksi väliin ja menneet vain hiljaisiin leikkipaikkoihin. Se on helpointa, koska ihmiset, myöskään pikkulasten vanhemmat, eivät tavallisesti pidä puistoissa tai muuallakaan minkäänlaisia turvavälejä. Ärsyttävää, koska itse koen turvavälit vähimmäisteoksi, jonka jokainen voi nyt tehdä. Yle uutisoi, että Suomessa on tänään todettu nolla uutta koronatartuntaa – olkoonkin, että oireettomia ja kotona potevia koronasairaita varmasti yhä on. Mutta näkisin, että nyt haluamme vielä tsempata ja nähdä vaivaa, jotta hyvä tilanne pysyy hyvänä, ja pääsisimme joskus pois taudin pelosta ja kohti oikeaa normaalia. Sormia kyllä kuumottelisi välillä laittaa kaveriäideille viestiä, missä puistossa tänään nähdään, mutta toistaiseksi olemme kukin touhuilleet lasten kanssa tahoillamme.

Parin tunnin ulkoilun jälkeen lykkäsin tuplat kotiin oikoreittiä ja pääsimme suoraan miehen valmistelemaan lounaspöytään. Kiitos etätyöt! Edellispäivän grillailun tähteitä, kanaa, kesäkurpitsaa, sipulia, pastaa ja salaattia. Oman maan yrttejä päälle.

Lounaan jälkeen mies puki päälleen kauluspaidan, koska iltapäivällä oli tulossa tärkeä asiakastapaaminen Teamsissa, ja veti jalkaansa flanelliset, polvista paikatut yökkärihousut. Kuinkahan moni muu etätyöläinen tekee samoin, puunaa tärkeään videopalaveriin tukan ja valitsee siistin paidan ja jättää alaosaan pelkät kotipökät? Mies lähti töihin, eli tällä kertaa pihamökkiin, iltapäiväksi.

Luettiin lasten kanssa torkkusaduiksi Miina ja Manu -kirjoja, ja lompsittiin sikeille. Sikäli miellyttävä päiväunillemeno, että kumpikin lapsi nukahti heti. Yöhihhuloinnin hyvin puolia. Välillä isommalla lapsella kestää puolikin tuntia, joskus oikein ylikierrospäivänä tuntikin, saada unen päästä kiinni, jolloin mun rentoutushetkeni puhelimen parissa jää lyhyeksi.First things first, tiedäthän. Tiedoksesi myös, että olen huumorimuija.

Tällainen päivä tähän asti. Iltapäivällä taidan kaivaa järkkärin pitkästä aikaa esille, ja kuvaan lapsista kesäkuvat omenapuun alla omalla pihalla. Olen lykännyt kuvaamista huomiselle ainakin kuukauden. Mutta tänään perhana teen sen. Meillä on suuri vanha omenapuu, joka on nyt lumoavan kaunis. Viimeksi olen kuvannut lapsia muulla kuin puhelimella jouluna, joten jos sitä edes kahdesti vuoteen…

Nyt äkkiä Sinkkuelämää pyörimään ja hetki pakoa todellisuudesta mulle, kiitos. Ja nyt kun sanon näin, lapset heräävät heti, kun vaihdan Lilystä Ruutuun. Koska niin käy aina.

Kaunista kesäpäivää sinulle, tai minulle, jos olen tekstini ainoa lukija. (Huomaan, että olen aika hukassa blogin kanssa ja olen edelleen aika varma, ettei ketään muuta voisi höpinäni arjestamme vähempää kiinnostaa.)

Palataan taas. Jos en jälleen unohda blogia vuodeksi tai pariksi.