Perätilavauvan käännösyritys – miten se tehdään ja miltä se tuntuu?

Ei ollut lainkaan paha rasti, vaikkei onnistunutkaan. Koska itse en ennen käännösyritystä löytänyt aiheesta juurikaan seikkaperäistä, ilman kauhisteluja kirjoitettua tekstiä netistä, päätin naputella sellaisen itse. 

Täällä Lilyssä tosin esimerkiksi Juliaihminen on kertonut melko tarkasti epäonnistuneesta perätilavauvan käännösyrityksestä ja onnistuneesta perätilasynnytyksestä, jos joku haluaa lukea aiheesta tarkemmin. 

Koska omalla kohdallani lopputulema on osittain sama ja toisaalta täysin eri kuin Juliaihmisellä, kirjoitan kokemukseni vertaistueksi jollekulle, jonka vauvan todetaan loppuraskaudesta olevan perätilassa ja jonka kääntämistä nuppi alaspäin voitaisiin yrittää. 

Edellisessä postauksessa kerroinkin jo, miten tähän perätilatoteamukseen meillä päädyttiin. Lyhyesti: vauva on viihtynyt tiettävästi pää alaspäin ainakin rakenneultrasta johonkin viikon 30 tienoille. Sen jälkeen hän on ilmeisesti kyllästynyt kelluttelemaan ylösalaisin ja keikauttanut itsensä ympäri. Kukapa haluaisikaan viettää päivänsä pää alaspäin? 

No, neuvolalääkäri pani perätiladiagnoosin jälkeen pikalähetteen äitiyspolille tarkempiin tutkimuksiin, joissa vauva yritettäisiin kääntää ulkokautta. Emme saaneet lähetteen tehneeltä lääkäriltä käytännössä mitään tietoa operaatiosta saatika perätilasta, joten olin luonnollisesti melko paniikissa käynnin jälkeen. 

Onneksi äitiyspolilta soitettiin samana päivänä ja aika järjestyi kahden päivän päähän. Kun menimme miehen kanssa äitiyspolille, taisin olla edelleen melko järkyttynyt asioiden saamasta käänteestä ja siitä, etten ehkä synnyttäisikään Tens-laitetta käytellen ja ilokaasua keuhkoihini imien sekä jumppapallolla pomputellen. 

Kyynelhanat aukesivat heti, kun menin ilmoittautumaan kätilölle. Silmiäni pyyhkieni ja omaa reaktiotani häpeillen pyysin häntä kertomaan, mikä käännösyrityksessä tapahtuu, millaisia riskejä siitä on vauvalle, entä minulle. Ihana kätilö rauhoitteli ja kertoi, mitä tapahtuu. Hän sanoi myös, ettei mitään sellaista tehdä, mitä en halua ja että minulla on oikeus viheltää peli poikki koska tahansa, jos siltä tuntuu. 

Hysteerisin puuskani meni ohi. Kätilö mittasi verenpaineeni ja pyysi antamaan pissanäytteen. Tein työtä käskettyä, hän jäi merkkailemaan äitiyskorttiini käynnin tietoja. 

Ennen lääkärin ja toisen kätilön luokse toimenpidehuoneeseen pääsyä minut passitettiin pieneen huoneeseen kylkimakuulle. Vatsani ympärille kiinnitettiin anturit, jotka rekisteröivät vauvan sykkeen ja mahdolliset supistukset. Pikkuisen sydän pamppaili 120 ja 170 välillä. Oli hassua huomata, että jokaisesta vauvan liikahduksesta (ja niitä riittää) käyrille piirtyi astetta vikkelämpää sykettä, joka laski nopeasti peruslukemiin. 

Parinkymmenen minuutin jälkeen kätilö tarkisti sykkeet, olivat kuulemma oikein hyvät. Sitten lääkärille. 

Ja mikä helpotus, lääkäri vaikutti superammattilaiselta, lämpimältä, ymmärtäväiseltä ja rauhalliselta. Tutkimukseen osallistui myös sama ihana kätilö, joka teki meille rakenneultran ja kertoi, että saamme poikavauvan. Oli huojentavaa, että huoneessa oli miehen lisäksi toinen tavallaan tuttu ihminen. 

Lääkäri kyseli, miten raskaus on mennyt, olenko tuntenut vatsassa isoja muljahduksia (eli vauvan mahdollista kääntymistä) ja missä päin liikkeet ovat tuntuneet. Jysäytyksiä, tuuppauksuja ja muksaisuja olen kyllä tuntenut siellä täällä, mutten lainkaan osannut arvioida, onko vauva heittänyt volttia kohdussa vai ei. Vaikka siis todistettavasti näin on tapahtunut. 

Sitten lääkäri selosti, miten käännösyritys etenee ja millaisia vaihtoehtoja erilaisiin lopputulemiin on. Hän kertoi kääntämisen riskeistä (sykkeiden lasku, napanuoran kiertyminen kaulan ympärille, synnytyksen käynnistyminen) ja huomautti, että ne ovat tosiasiassa marginaalisen pienet. Vauvan sykkeitä seurataan ultraäänellä toimenpiteen läpi, väkisin häntä ei käännetä ja napanuoran sijaintia sekä virtauksia tarkkaillaan. Jos sykkeissä tapahtuu jotakin, vauva palautetaan takaisin lähtöasentoon. 

Ennen käännöstä lääkäri teki sisätutkimuksen, jossa hän tsekkasi kohdunsuun ja -kaulan tilanteen sekä sen, onko vauva edelleen perätilassa ja kuinka alhaalla lantiossa peppu on. No, kohdunsuu ei ollut lyhentynyt, kaula oli hieman pehmentynyt, mutta kiinteä ja kiinni. Vauva istui edelleen peppu alaspäin linkkuveitsiasennossa. Peppu tuntui sisäkauttakin, mutta ei ollut laskeutunut eikä kiinni lantiossa. 

Ultraääni kertoi, että napanuora oli hyvin ja lapsivettä riittävästi, jotta käännöstä voitaisiin yrittää. Annoimme luvan kokeilla. 

Koko homman ajan makoilin jalat jalustimissa ikään kuin puolikkaalla gynekologin pöydällä, joka oli siis jalkopäästä tavallista lyhyempi. Kääntöä varten pöytä käännettiin kulmaan, jossa makasin pää selvästi takapuolta alempana, jotta painovoima avittaisi vauvaa irti lantiosta ja kääntymään. 

Lääkäri koplasi käsikopelolla melko hellästi vauvan pepun kämmeneensä mahan päältä. Tuntui erikoiselta, tunsin selvästi, miten vauva liikkui kohdussa. Toisella kädellään lääkäri työnsi hi-taas-ti vauvaa yläselästä tai päästä kääntymään ikään kuin kuperkeikalla oikeaan asentoon. Ja vauva liikkuikin sitä mukaan, kun häntä työnnettiin. Muutaman kymmenen sekunnin välein kätilö tsekkasi ultra-anturilla vauvan sykkeitä, jotka pysyivät hyvänä koko toimenpiteen ajan. 

Mutta vauva ei vaan kääntynyt. Peppu nousi ja pieni kroppa lipui kohdussa ehkä puoliväliin kohti oikeaa suuntaa, mutta vauva ei mahtunut poikittain mahaan, ja kääntö lopetettiin. Hitaasti lääkäri työnteli vauvan takaisin alkuperäiseen asentoonsa peppu alaspäin. Kääntöä yritettiin vielä toiseenkin suuntaan, mutta homma tyssäsi samaan kohtaan. 

Missään vaiheessa minua ei sattunut eikä kääntely tuntunut oikeastaan edes epämiellyttävältä. Se tuntui samalta, kuin itse tunnustelisi vauvan kroppaa oman vatsan läpi – toki lääkärin työnsi kämmenensä vähän ”syvemmälle”. Tuntui lähinnä erikoiselta. 

Kiskoin äitiyspöksyt jalkaan ja istuimme miehen kanssa lääkärin viereen kuulemaan vaihtoehdoista. Tilanne olisi kuulemma mahdollisesti suopea perätilasynnytykseen, jos haluaisin harkita sitä vaihtoehtoa. Vauva on siro, olen hyväkuntoinen jne. joten jos vain lantioni koko riittäisi (tämä) kortti kannattaisi ehkä katsoa, jos en ole satavarma, etten missään tapauksessa halua synnyttää vauvaa perätilassa. 

Ja, outoa kyllä, minä, joka olin etukäteen lukenut kaikki mahdolliset perätilasynnytyksen riskit ties mistä tieteellisistä julkaisuista (esimerkiksi Duodecimista), aloinkin lämmetä ajatukselle, josko perätilasynnytystä voisi kuitenkin harkita. Hyvin mennyt perätilasynnytys olisi kuitenkin luonnollisempi tapahtuma kuin sen vaihtoehto, suunniteltu sektio ja valtava vatsan avoleikkaus. 

Mutta miten kävi, riittikö lantioni koko magneettikuvan perusteella perätilasynnytykseen, millainen kokemus magneettikuvaus oli ja mihin lopulta päädyimme, siitä kirjoitan oman postauksensa. Muuten tämä jo nyt mammuttimainen teksti venyy romaanimaisiin mittoihin. 

Ai niin, se mainittakoon vielä, että lääkärikeskustelun jälkeen menin vielä reiluksi puoleksi tunniksi makoilemaan käyrille ja vauvan sykkeitä seurattiin tarkasti. Sykkeet olivat kääntelyn jälkeen melkolailla vinhemmat kuin ennen, pikkuisen sydän pampatti keskimäärin 160–170 lyöntiä minuutissa, kunnes rauhoittui normaalilukemiinsa siinä puolen tunnin korvilla. Varmaan vauva ihmetteli, mitä häntä oikein oli pyöritelty.