Ja kun pilvet repesivät pohjastaan, hänen itkunsa oli lähes lempeää. Kuin kesäsade, katon lommoisen pellin kolina. Eikä hänessä silloin ollut mitään täydellistä, vain ne lempeät pisarat, jotka hajosivat paitasi helmoihin. Silloin häntä oli niin paljon helpompi rakastaa, ottaa lähelle ja pitää omanaan. Vaikka varmasti tiesitkin, ettet sinä oikeasti voi. Niin kuin et voinut pitää niitäkään […]

Eivätkä nämä hetket koskaan kysy lupaa, tulevat vain ja sattuvat, hyväilevät. Laskeutuvat pehmeänä kuurana etupihan nurmelle. Eivät kysy, onko sinulla nyt aikaa, kun ei aika ole milloinkaan meidän. Sinun tehtäväksesi jää kerätä pelkojen rippeitä ja surun särkemää riitettä. Helpotusta ja ailahtelevaa iloa. Pudotella kämmentesi raoista samenevaan järveen kuin pikkulapset pudottelevat hiekkaisia kiviä. Ja sinä tiedät, […]

Huomasit, miten aamulla syyskuisten öiden unet tiivistyivät usvaksi, hiipivät etupihan nurmella. Ja hänen hiuksensa kihartuivat kosteasta ilmasta, valuivat pieninä puroina alas tyynyltä, kun hän hengitti. Hän makasi vuoteella alasti, ja sinä uskalsit viimein katsoa, laskea olkapäidensä hiipuvia pisamia. Painaa mieleesi jokaisen. ”Minä lähden pian”, hän oli sanonut sinulle syyskuun ensimmäisenä iltana. ”Puiden varjot pitenevät, ja […]

Ja kun pimeä vuotaa taivaalle sinertävinä mustejuovina, syttyvät naapurin parkkitalon valot. Ja minä olen niin kummallisesti kotona siinä ikkunan ääressä, katselen riisipaperivalaisimen heijastusta ikkunasta. Aivan kuin se roikkuisi illan jähmettämästä puusta. Eikä näissä ensimmäisissä päivissä yhtäkkiä olekaan niin monia hyvästejä ja pois käärittyjä hetkiä. Silloin minä kasvatan kiintymystäni yhä syvemmälle maahan ja uskallan olla.

Anna minä rakastun sinuun vielä, kun aurinko makaa raukeana punaisella harjakatolla. Kun se valaisee viimeisenä tekonaan tyhjät toimistot, tai pidättää hengitystään ja painautuu järveen. Anna minä rakastun ja kiinnyn sinuun silloin, kun olet kevyt ja eloisa. Sillä minäkin kaipaan itseeni jotain siitä loputtomasta naurusta, sillan kaiteille nostetuista kukista ja vaahterapuista. Kun minä nyt viimein uskallan […]

”Anna minä piirrän sinut”, pyysit varovasti, ihan kuin kuiskaten. Hän seisoi laiturin nokassa, ja aurinko liu’utti säteitään pitkin järven pintaa. ”Saisinko?”, kysyit uudelleen. Hänen hiuksensa olivat märät ja paljaalla iholla helmeili viileää vettä. Ja hän nyökkäsi hymyillen, laskeutui vatsalleen laiturin karheille laudoille. Tunnin hän makasi siinä, yhtä tyynenä kuin järven pinta. Aina välillä jossain hyppäsi […]

Tämä voisi olla blogi vuosista ja ruuhkasta, identiteettikriisistä, rakkaudesta ja lapsista. Mutta tämä ei ole, sillä jonnekin on aina paettava hetkeksi. Minä pakenen kirjoittamalla. Joskus itsestäni, joskus taas aivan muusta. Tänne laitan sen, mitä noista pakoretkistä syntyy ja toivon, että joku ehkäpä kurkistaisi hetkeksi pieneen piilopaikkaani. Ovi on raollaan.