En ole kovinkaan monelle puhunut tästä toisesta keskenmenosta. Ensimmäisestä puhuin sentään jollekin, mutta nyt en taida enää jaksaa sitä myötätunnon ja ymmärryksen yrittämisen määrää. Olen jotenkin paljon varovaisempi nyt kuin viime syksynä.

Joillekin olen tästäkin tosin kertonut. Tämä toinen keskenmeno on kirvoittanut erilaisia kommentteja ja ajatuskulkuja kuin ensimmäinen. Ensimmäisen jälkeen sain pelkkää empatiaa ja sääliä ja lohtua ja vain vähän ”kyllä teillekin vielä tulee vauva” –kommentteja. Nyt olen saanut vielä enemmän empatiaa ja sääliä. Lohtua ei osata enää antaa kovinkaan hyvin. Ymmärrystä vielä vähemmän. Mutta viime vuodesta muuttunutta on se, että olen alkanut saada neuvoja:

”Kannattaa mennä tutkimuksiin, niin saa sisäisen rauhan.”

”Mene puhumaan tästä jollekulle, niin se ei jää vaivaamaan.”

”Edetkää vain rauhassa.”

”Varmuuden vuoksi kannattaa käydä tutkimuksissa.”

”Älkää tehkö mitään, mikä ei teistä tunnu hyvältä.”

Olen ihan vakuuttunut, että jokin näistä neuvoista on oikea.