Kirjavuoteni 2018, kaikkine ihastuksineen

Uusia julkaisuja, vanhoja klassikoita ja vakavia ihastumisia kirjailijapersooniin. Kokosin kirjavuoteni 2018 kohokohdat.

Olin asettanut Goodreadsissa hetken mielijohteesta itselleni lukutavoitteen vuodelle 2018. Tavoite oli 50 kirjaa, luin 40. Se kirpaisi ehkä sekunnin. Jos olisin lukenut enemmän, olisin nähnyt vähemmän elokuvia, katsellut vähemmän tv-sarjoja, käynyt vähemmän taidenäyttelyissä ja niin edelleen. Puhumattakaan ihmisten kanssa vietetystä ajasta. (Ja ikävä kyllä puhumattakaan sosiaaliseen mediaan kuluneesta ajasta.) Eli tasapaino ennen kaikkea. Vuonna 2019 luen ehkä enemmän. Tai vähemmän. Sen verran, mikä tuntuu hyvältä. Tavoitteet jätän asettamatta. 

Mutta asiaan! Ohessa kirjavuoteni huiput, kaikkine ihastuksineen:

Kirjailijaihastukset

Kirjavuoteni sai erityisesti potkua paljon nähneestä ja kokeneesta novellistista, Lucia Berlinistä (1936–2004), jonka ensimmäinen suomennos ilmestyi kahdessa osassa. Siivoojan käsikirja ja Siivoojan käsikirja 2 – tanssia ruusuilla esittelevät hyvä- ja huono-osaisten amerikkalaista arkea. Berlinillä on uskomaton kyky kääntää ennakkoasetelmat päälaelleen ja yllättää lukija hupaisilla yksityiskohdilla. Novellit avaavat paljon myös kirjailijan omaa värikästä ja rankkaa elämää.

2018 jää myös vuodeksi, jolloin omakohtaisesti löysin toimittaja-kirjailija Joan Didionin (s. 1934). Aloitin Didionin esikoisromaanilla Run, River ja jatkoin reilut 40 vuotta myöhemmin julkaistulla esseekirjalla The Year of Magical Thinking. Häkellyin siitä rauhallisesta ja analyyttisestä otteesta, jolla kirjailija käsittelee suunnatonta suruaan ja vaikeaa ajanjaksoa elämässään. Seuraava kirja odottaa jo hyllyssä, mutta sitä ennen aion katsoa Netflixistä kirjailijasta kertovan dokumentin Joan Didion – The Center Will Not Hold.

Palasin pitkästä aikaa David Foster Wallacen (1962–2008) pariin, jolta olin aiemmin lukenut novellikokoelmat Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja ja Kummatukkainen tyttö. Nyt luin esseekokoelman Hauskaa, mutta ei koskaan enää, ja koin vakavan uudelleenihastumisen. Wallace havannoi ja taustoittaa aiheensa kyynisen hauskalla tyylillään niin käsittämättömän perusteellisesti, ettei lukijalle jää enää vähäisintäkään tarvetta kokea Wallacen raportoimia tapahtumia itse, oli kyse sitten Mainen hummerifestivaaleista tai viikon loistoristeilystä Karibialla. Wallacen kieli on niin runsasta, että siinä saattaa olla minulle liikaa sulateltavaa englanniksi – toivonkin kovasti, että saisimme hänen tuotannostaan lisää suomennoksia mahdollisimman pian.

Yksi kirjaelämänvaihe puolestaan päättyi vuoden aikana, kun Elena Ferranten viihteellisen Napoli-sarjan kahden viimeisen osan suomennokset julkaistiin (kirjoitin aiemmin ekasta osasta sekä sarjasta yleisesti). Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät ja Kadonneen lapsen tarina kantavat kirjasarjan tarinan tyylikkäästi loppuun saakka. Viimeisessä osassa korostuvat menestyksen hetket, pettymykset, ihmisluonteen kyvyttömyys muuttua ja ajan säälimätön kulku. Napolin köyhien kortteleiden rikollisuus laajenee kuvaamaan koko Italian korruptoituneisuutta. Lisäksi Lilan katoamisen – josta kaikki alkoi – taustalle piirtyy monta samaa ratkaisua tukevaa syytä. (Otin ilolla vastaan myös sarjasta tehdyn HBO-sarjan ensimmäisen kauden, mutta se tuotti pahan pettymyksen: tv-tuotanto vain toistaa kirjan kohtaukset hengettömästi ja karmaisevan saippuaoopperamaisesti ja esittää päähenkilöt omituisen puhumattomina pökkelöinä.)

Klassikkokohtaamiset

Täydensin vuoden aikana sivistystäni vanhojen klassikoiden osalta. Vaikuttavin kokemus oli Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. Alabamalaisen pikkukaupungin rasavillin pikkutytön kautta kerrottu älykäs ja empaattinen kuvaus rodusta, erilaisuudesta ja ennakkoluuloista sopii tähänkin päivään. Täydellisesti rakennettu tarina kommentoi yksilöiden kautta yhteiskunnallista aihetta. Yksi kirjan koskettavimpia asioita oli päähenkilön yksinhuoltajaisä ja tämän lempeän moraaliset kasvatusmetodit. On ehkä hyvinkin mahdollista, että tässä on koko kirjallisuuden historian paras isähahmo. (Sen sijaan yli 50 vuotta myöhemmin postuumisti julkaistu, ykkösosaa ennen kirjoitettu ”jatko-osa” Kaikki taivaan linnut osoittautui turhaksi ja pitkäveteiseksi teokseksi, joka suorastaan latisti ja tyhmensi tutut henkilöhahmot. Sen olisin mieluummin jättänyt lukematta.)

Luin Sylvia Plathin ainoan romaanin, omaelämäkerrallisen Lasikellon alla, ja se iski. Jäinkin miettimään, kuinka paljon lujemmin se olisi vielä voinut iskeä, jos olisin lukenut sen myöhäisessä teini-iässä, siis samanikäisenä, kuin kirjan päähenkilö Esther Greenwood. Esimerkiksi lukiossa lukemani Sieppari ruispellossa oli aivan hitti – ajatella, jos olisin silloin tajunnut, että tarjolla olisi ollut myös naisnäkökulmaa.

Charles Dickensin Kaksi kaupunkia alkoi aikoinaan kiinnostaa, kun törmäsin siihen liittyviin viittauksiin monissa populaarikulttuurin tuotteissa kuten Mad Menissä ja House of Cardsissa. Aiemmat (lukioiässä) lukemani Dickensit olivat tuntuneet niin ääritylsiltä, etten ollut sittemmin viettänyt aikaa Dickensin parissa muuten kuin BBC:n pukudraamojen kautta. Kaksi kaupunkia kertoo Pariisista ja Lontoosta ja Ranskan vallankumouksesta. Ihmiset ovat historiankulussa sivuosassa, mutta samaan aikaan pääosissa romanttisessa rakkaustarinassa. Bastilleen virtaava ihmismeri, julma ja armoton nainen nimeltä Giljotiini, viinin ja veren värjäämä maa… kielikuvat ja vertaukset hahmottavat tuota merkittävän yhteiskunnallisen muutoksen luonutta sekavaa aikaa.

Virginia Woolfin Majakka tarjosi woolfmaiseen tyyliin ajatuksia herättelevää tekstinjuoksua, jossa aika kulkee ja näkökulma vaihtuu henkilöstä ja asiasta toiseen. Osoittautuu, että päähenkilöiltä vaikuttavat henkilöt ovat vain sivurooleissa olotilassa, jonka keskiössä on talo meren rannalla ja vääjäämättömästi etenevä aika. Tästä jatkoin lukemaan kuuluisan A Room of One’s Own -esseen, josta lainaus ”Naisella on oltava rahaa ja oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa fiktiota” on tietenkin peräisin. Kirjan tarinaan liittyy nyt olennaisena osana se, että olin juuri ostamassa sitä pienestä kirjakaupasta lomakohteena suositussa Boulderin kaupungissa Coloradossa, kun Julia Roberts perheineen käveli ohitseni kirjahyllyjen lomitse.

Suomi-naiset

Vuoteen mahtui myös hyviä kohtaamisia kotimaisen kirjallisuuden kanssa. Erityisesti pidin Finlandia-ehdokkaana olleesta Eeva Turusen suloisesta ja tyyliltään kokeilevasta esikoisteoksesta Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Mia Kankimäen kakkosromaani Naiset joita ajattelen öisin esittelee elähdyttäviä tarinoita 1800-luvun tutkimusmatkailijanaisista ja Firenzen naispuolisista renessanssitaiteilijoista. Nautin Saara Turusen pirullisen hauskasta Rakkaudenhirviöstä (jonka perään luin myös Sivuhenkilön, mutta se jäi mielessäni edellisen varjoon). Olen aina pitänyt Maria Veitolan kolumneista ja löytänyt niistä samaistumispintaa ja yhteisiä kokemuksia. Niinpä myös Veitolan tuore kirja oli varma valinta.

Lisäkiitokset

En voi lopettaa listausta ennen kuin olen päässyt Nobel-kirjailija Kazuo Ishiguron kai tunnetuimpaan romaaniin Pitkän päivän ilta (josta James Ivory teki 90-luvulla elokuvan). Taitavasti rakennettu, suorastaan täydellinen romaani kertoo vajaasta viikosta englantilaisen hovimestarin elämässä, kun taas varsinainen vuosikymmenten mittainen tarina keriytyy vähitellen auki muistojen kautta. Päähenkilön äärimmäisellä tavoitteella yltää täydellisyyteen on ollut hintansa, ja kun työlle omistautumisen merkitystä varjostaa häpeä sota-ajalta, jää kysymys, onko kaikki ollut sen arvoista. Ohimenevät dialogit kertojan elämän käännepisteissä paljastavat tunteita, joita minäkertoja ei itse ole kykenevä kuvailemaan. Pienet hetket voivat määrätä koko elämän suunnan, ja jälkikäteen voi vain miettiä, mitä olisi voinut tapahtua. 

 

SEURAA BLOGIA: FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN’